Kyläilystä

 

 

Ennen vanhaan saatettiin ainakin meillä kotipuolessa Pohjois-Karjalassa piipahtaa kylään ennakkoon varoittamatta ja ilman sen kummempaa asiaa. Ihan vain juttuseuran puutteessa. Kyläily ei ollut rajoitettu johonkin sopivaan kellonlyömään, kyläillä voi yhtä lailla aamusta kuin illasta ja keskellä päivääkin. Sellaiset kyläilyt olivat mukavia, sillä niitä ei tarvinnut jännittää eikä hermoilla. Edes tarjottavista ei tarvinnut tehdä ongelmaa, vaikkei nyt olisi suolaista paistosta ja hyytelökakkua ollutkaan. Tarjottiin, mitä löytyi ja ainahan jotain löytyi.

 

Nykyään, jos ovikello soi, on ensimmäinen reaktio säikähdys. Hui! Kuka siellä on? Onko se turvalaitteiden myyjä vai remontin tarjoaja? Enää tule mieleenkään, että joku saattaisi tulla yllättäen kylään. Niin mukavaa kuin se olisikin! Tätä nykyä kodeissa kyläillään tosi harvinaisissa tilanteissa. Ja se tilanne on kalenteroitu allakoihin jo viikkoja sitten. Se on vahvistettu Whatsappiviesteillä ja monella peukkuemojilla.

 

Tämä tautiaika on rajoittanut kyläilyjä entisestään. Kukaan ei halua olla se, joka kukaties kolmesta rokotuksesta huolimatta ja tietämättään kuljettaa taudin siemenen jonkun kotiin. Ei toki halua olla sekään, joka onnistui hakemaan oireettomalta kantajalta tuliaisekseen mokoman riesan. Näin ollen on kaikin puolin parempi mököttää omassa mökissään.

 

Minusta tuntuu, että viimeisen kahden vuoden mittaan, olemme kyläilleet niin harvoin, että kyläilyrutiinit ja -tavat ovat aivan unohduksissa.

 

Saimme kutsun iltapäiväteelle. Otimme kutsun tietysti ilolla vastaan, sillä sehän tuntui harvinaisuudessaan  suurelta luksukselta. Mutta… Miten se olikaan, pitäisikö kylään lähtiessä vaihtaa kotivaatteiden tilalle jotain muuta päälle? Oliko se niin, että jotain pitäisi olla kädessä viemisiksi? Mitä se voisi olla? Kauankos sitä tavattiin kyläreissulla viipyä? Pitääkö keskusteluaiheita miettiä ennakkoon…? Voi, miten mukavaa olikaan kyläillä. Ihan jännittämättä sujui, vaikkei ollut valmiiksi mietittyä asialistaa!

 

Ja vielä! Samana iltana soi ovikello. Ja siellä oli tuttu ihminen pientä asiaa toimittamassa. Vaikka vaihdoimme vain muutaman sanan ovenraossa, tuli tilanteesta toivonpilkahdus normaaliin siirtymisestä.