Eikö mitään enää tarvitse hävetä

 

 

Elokuussa ilmestyi kirja juuri 40 vuotta täyttäneestä Martina Aitolehdestä. Kirjassa kerrotaan lehtitietojen ja ajan tavan mukaan avoimesti kaikki Martinan suhteet ja muut käänteet. Mitään salaamatta ja häpeämättä – suorastaan ylpeillen. Tähän tyyliin on viime aikoina kirjoitettu kirjoja monesta muustakin julkkiksesta. Jere Karalahdesta, Lauri Late Johanssonista, Nacci Tranbergista ja vaikkapa Frederikistä ja Vesa-Matti Loirista – Matti Nykäsestä kirjoja on useampikin.

 

Ennen kirjoja kirjoitettiin pitkän elämän eläneistä ja jollain elämän alueella ansioituneista ihmisistä. Tosin johan Veikko Lavi lauloi jokaisen ihmisen olevan laulun arvoinen. Mutta että kirjan – ja kukaties vielä kovakantisen!?

 

Ennen kuoleman jälkeen muisteltiin ihmisen merkkitekoja ja arvokkaita aikaansaannoksia. Nykyään elämän liekin sammuttua repostellaan kaikki ikävätkin asiat vielä kertaalleen auki. Kerrataan moninaiset naissuhteet, huume- ja alkoholihuuruiset sekoilut, mitään salaamatta ja mitään pois jättämättä.

 

Tämän ajan julkimot ovat selvästi sisäistäneet ajatuksen, että kaikki julkisuus on hyvästä. Nimi pysyy muistissa ja iltapäivälehdet saavat klikkauksia. Kaipa klikkauksista heruu jotain hyvää jutun kohteellekin. Tuskin lehtitalot enää kustantavat häämatkoja ja muita reissuja kuten Matti Nykäselle ja kirjan mukaan myös Martina Aitolehdelle. Niinkin sanotaan, että julkisuus on kuin huume, siihen jää koukkuun, eikä ilman osaa olla. Vertaus on hyvä, sillä ikävän julkisuuden jälki voi olla yhtä ikävää kuin huumeiden jättämä – ihmisraunio ja täysi unohdus.

 

Olen siis loukkaantunut Vesa-Matti Loirin kuolemansa jälkeen saamasta saamasta julkisuudesta. Miksi tarvitsi vielä marssittaa julkisuuteen kaikki naiset ja kertoa huumeet ja viinat. Eivät ne minusta sovi samaan hengenvetoon, missä aprikoidaan Loirin mahdollisuuksia saada valtiolliset hautajaiset. Yle sentään muisteli Loirin elämänkaarta tyylikkäästi kerraten Pojat-elokuvan, Lapualaisoopperan, Turun Seitsemän veljestä -teatterisovituksen, Leino-kappaleet ja Turhapuro-elokuvat. Toki vielä olisi voinut lisätä monilahjakkuuden urheilijana ja virtuoosimaisen huilunsoiton.

 

Tällaisin miettein tänään Rapakiven mummo, mielensäpahoittaja.