Häämatkan hämmästelyä

Männä viikolla nappasin kaupan kassajonossa kuvan aikakauslehden kannen otsikosta. ”Kauramiljonääripariskunta Juha-Petteri ja Netta Kukkonen: harjoitushäämatkalla Roomassa kului 130000 euroa”. Niin paljoa ei kiinnostanut, että olisin lehden ostanut ja jutun lukenut, mutta jo tuo otsikko riitti virittämään ajatusta.

 

Kauramiljonääri lienee kauramaidolla rikastunut uusrikas, joka ei häpeile näyttää ja käyttää varallisuuttaan. En kadehdi heidän rikkauksiaan. ”Jokainen on oman onnensa seppä” – opin jo lapsena.

 

Vaan, että oikein harjoitushäämatka! Tutustutaanko harjoitushäämatkalla varsinaisen häämatkan kohteisiin – nähtävyyksiin, uimarantoihin ja ruokapaikkoihin - ennakolta vai mikä on idea? Testataanko vielä suhdetta ja kokeillaan, kannattaako sittenkään mennä naimisiin ja sitoutua tähän ihmiseen loppuiäkseen? Monestihan matkaa pidetään passelina tapana stressitestata ihmissuhdetta. Reissussa sattuu aina jotain, siellä väsytään ja rähjäännytään, saadaan kantapäihin rakkoja ja tuskastutaan helteeseen. Siinä joutuvat yhteistyötaidot ja joustamisominaisuudet koetukselle.

 

Aika nopsaan palasin ajatuksissani vuoteen 1985. Tuolloin häiden viettäminen vasta teki uutta nousua, eikä asioita ollut ”pakko tehdä” jollain tietyllä tavalla, niin kuin tuntuu nykyään olevan. En usko, että Pariisi, Rooma taikka varsinkaan Malediivit olivat silloin muidenkaan häämatkakohteita. Meidän matkamme suuntautui seurantalolta haitarilla säestetyistä tansseista kymmenen kilometrin päähän vanhempieni mökille. Häämatka kesti yhden yön yli.

 

Harjoitusmatkaa ei oltu tehty. Ehkä olisi pitänyt, sillä avaimethan ne unohtuivat, vaikka eväskori kyllä muistettiin ottaa matkaan. Puoliskolla oli jo tuolloin autossaan autopuhelin, ARP. Semmoinen ensimmäisen sukupolven matkapuhelin. Sillä soittaa kilautettiin ja pyydettiin tuomaan perään avain. Ratkaisukeskeinen puoliskoni oli tosin jo ennen avaimentuojan tuloa ratkaissut pulman ja avannut kuistin ikkunan ruuvimeisselillä. Emme tarvinneet syytellä toisiamme avaimen unohtamisesta. Ja yhä näin liki neljänkymmenen vuoden jälkeen naurattaa, kuinka likimain jokaisella reissullamme on sattunut jotain kommellusta – ja aina niistä on yhdessä selvitty!