Antamisen iloa

Uskonnon tunnilla puhuttiin lasten kanssa joulusta ja antamisen ilosta; lähellä ja kaukana asuvien lähimmäisten ilahduttamisesta. Minun ajatukseni harhautui aikaan, jolloin olin osapuilleen viisivuotias. Koin silloin niin suurta antamisen iloa, että tuo ilo on säilynyt mielessäni näihin päiviin asti.

Aivan varmasti ja vakaasti uskoin Korvatunturin joulupukkiin, mutta olin tullut siihen ymmärrykseen, että joulupukkia autetaan hankkimalla pieniä lahjoja läheisille. Mistäpä sitä olisi viisivuotiaalla 1960-luvun lopulla ollut rahaa lahjan hankkimiseen, eiväthän aikuisetkaan nykytahtiin rahaa kauppaan kantaneet, vaan lahjoja tehtiin aika paljon omin käsin. Omatoiminen ja nokkela piti olla pienenkin. Maalaistalossa oli tavaraa ja evästä sen verran, ettei pientä hävikkiä kukaan varmasti huomannut.

Tuvan ison leivinuunin päältä isosta pärekorista löytyi syksyn lopulla kuivumassa olevia sipuleita. Pussitin niitä sieltä äidille ja mummolle. Toisen nyytin keksin pakata ensin kahvipussiin ja sitten vintiltä löytämääni kertaalleen käytettyyn joulupaperiin. Toinen nyytti sai kääreekseen pelkän vähän ryppyisen lahjapaperin.

Siihen aikaan ei kuivausrumpua vielä tunnettu, joten pyykki kuivattiin talviseen aikaan talon avovintillä. Sieltäpä kääräisin pyykkinarulta pakettiin tädilleni sievää alusvaatetta. Tuskin paketoidessani tiesin vaatekappaletta tädin omaksi.

Olin ymmärtänyt, että lahjoja kuuluu jemmailla ja piilotella pukin tuloon asti. Lahjojeni kätkö oli vintin rapussa. Kylmähän siinä oli, aivan niin kuin siellä avovintilläkin. Muutaman viikon säilytysaikana toinen sipulinyytti ehti paleltua, mutta ei se tuntunut lahjansaajaa harmittavan. Se kahvipussiin ja paperiin pakattu säilyi hyvänä ja käyttökelpoisena. Hyvä niin! Tätikin oli oikein mielissään, kun se kuulemma kovasti kaivattu alusvaate löytyi sittenkin.

Vieläkin voin kuulla korvissani sen aikuisten iloisen ja heleän naurun, kun he avasivat käärimiäni lahjapaketteja. Mitä siinä muuta voisi tuntea kuin suurta antamisen iloa?!