Erilaisissa seuroissa ja yhdistyksessä on aina joku, jonka harteille jää suuri vastuu toiminnasta. He ovat niitä kantavia voimia. Heihin tukeutuen yhdistyksessä voi joukon jatkona olla mukana niitäkin, jotka eivät itse rohkene tai jaksa ottaa vastuutehtäviä. Sopiipa joukossa kulkemaan mukana usein jokunen vapaamatkustajakin.
Meillä kotona ei kukaan pääse olemaan vapaamatkustaja. Jotenkin jännästi joudumme sitoutumaan toinen toistemme projekteihin kantaviksi voimiksi. Silloinhan niistä tuppaa tulemaan yhteisiä projekteja - ja se jos mikä on homman etenemisen kannalta fiksua.
Mielellänihän minä tietysti näkisin, että vaikkapa rakentamiset olisivat puoliskon omia projekteja. Jotenkin hän kuitenkin aina onnistuu tarvitsemaan meitä muita "kyytiläiseksi" mukaan lautakuorman hakuun, "pikku hetkeksi" pensseliä heiluttamaan tai "vähän kaveriksi" laudan päästä pitelemään. Yks kaks sitä huomaa hanslankaroivansa lautakuormaa peräkärryn lavalle ja kuormaliinoja kiinni kärryn koukkuihin. Sitä hoksaa ihan vain "joutessaan" maalaavansa satoja metrejä räystäsaluslautaa ja kohta ojentelevansa niitä maalattuja lautoja tellingeillä keikkuvalle ja räystäsaluslaudoitusta naulapyssyllä naulaavalle puoliskolle. Mikä kaikkein hupaisinta; homma ei tunnu vastenmieliseltä vaan oikeasti yhteiseltä ja tärkeältä hommalta - useinmiten ihan kivaltakin. Ainakin, jos sää on jotain muuta kuin tylsää ja koleaa marraskuista räntäsadetta.
Toisinaan käy niinkin hassusti, että se varsinainen puuhaihminen hoitaa projektin suunnittelun, mutta häippäisee paikalta juuri ennen varsinaista toteutusta. Niin kävi tässä muuanna iltana, kun puolisko vihdoin sai kaupan sille perin onnettomalle ostokselleen, klassikko-Saabille. Auton reppanan ostaja oli tulossa kaukaa Turun seudulta. Hän oli tulossa ja tulossa jo viikkojen ajan. Kun tuo tuleminen sitten vihdoin viimein toteutui, ei puolisko ollut mailla eikä halmeilla. No eipä siinä hätää, "luovari" oli valmiiksi tehty, joten kauppaan kyllä päästiin. Aika iso mutta meinasi sittenkin olla sen "ysikutosen" peräkärryn kyytiin saanti. Toinen takapyörä oli nimittäin lukossa. Jarru oli varmaan jämähtänyt jumiin jo viime vuosikymmenellä, vaikka auton meille myyneen kuolinpesän savolainen edustaja (vastoin parempaa tietoaan) väitti autoa käynnistellyn viimeksi viime suvena. No yhtä kaikki - kaikki voimat ponnistaen saimme esikoisen kanssa pinnistettyä "suapikkaan" uudelle matkalle turkulaisen kärryyn. Kertakaikkiaan kantavina voimina olimme kannatellessamme lukkiutuneen takapyörän kulmaa ja tuupatessamme autoa kyytiin. Sivuseikka oli toki se, että hetken jo luulin, että päästäni ratkesi verisuoni siinä ponnistellessa ja pinnistellessä, tuon turkoosin auton painoa kannatellessa.
Toimiipa se kantavana voimana oleminen onneksi toisinkin perin. Kerron siitäkin - tasapuolisuuden nimissä - muutaman esimerkin.
Minun talvinen lempiaskareeni on takan lämmitys. Nautin takan lasiluukun läpi kajastavasta punaisesta liekistä ja uunin hohkaamasta lämmöstä. Puuhastelen mielelläni takkalämmityksen parissa. Mikä on sytykeruusujen kanssa puuhastellessa, kun puolisko on kantanut puut liiteristä takan viereen lämpenemään. Silloinhan ne syttyvätkin vallan helposti. Kantavana voimana puolisko on teatterikerhossanikin. Kantaahan hän tuolit eteisestä salin puolelle kevätesitystä varten.
Vuorovedolla ja toinen toistamme tukien siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti