Lelut

Lelut taidetaan mieltää lasten puuhiksi.  Lapsethan leikkivät leluilla ja leikki on lasten työtä.  Aikuisten pitäisi siis puuhata työkaluilla sitä "oikeaa työtä", eiko niin?  Taitaapa olla ajastaan jäänyt ajatus tuokin. 

Jo jonkin aikaa on tunnustettu, että miehillä täytyy olla leluja.  Mopoja, moottoripyöriä, korjattavia autoja, moottoriveneitä, traktoreita...  Asia on saatettu esittää vinosti hymyillen ja vähätellen.  Hiukkasen siihen tapaan, että "miehet nyt ovat ikuisia pikkupoikia ja tarvitsevat lelunsa".  Sivuseikka sitten on se, että talon naisväkikin saa ehkä jossain kohtaa iloita miehen lelujen ansiosta.  Kunnostettu lumentuiskutin helpottaa emäntäväenkin lumitöitä, kokoon raplattu päältäajettava ruohonleikkuri säästää monta askelta nurmikonleikkuu-urakalla.

Teen sensaatiomaisen tunnustuksen ja kerron, että naisillakin voi olla leluja.  Minullakin on peräti ulkolelut ja sisälelut erikseen. 

Ulkoleluikseni lasken pikkuruisen luhtiaitan ja tuulimyllyn.  Okei, joku saattaisi sanoa, että ne nyt ovat vain tuommoisia pihasomisteita. Mutta ei - ihan rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että leluja ne ovat.  Pikkuinen luhtiaitta isomman aitan rapulla on varsinainen mielikuvitusleikin alkulähde.  Avattavine ovineen ja alakerrasta ylätasolle vievine rappuineen se pistää miettimään, mikä kumman pikkuväki tässä aitassa asuu!? Suorastaan on pakko käydä silloin tällöin kurkkaamassa, joko Vaaksanheimojen perhe on muuttanut meille.  Samanmoisia ajatuksen polkuja lähtee viemään myös tuulimylly.  Sehän vie ajatuksen oitis Hollantiin, tuulimyllyjen maahan.  Pian onkin jo pakko tutkailla tulppaanimatkaa Alankomaihin. 

Ulkoleluihin kuuluvat myös viime kesän autoreissun tuliaisina tuodut muoviset sammakot ja haikaranpoikanen.  Keväällä oli laitettu roskiin häälahjaksi saadut ja kolmekymmentä vuotta pihalla päivystäneet puutarhatontut.  Niiden tilalle tuotiin reissusta veikeä sammakkopari, joka sai istumapaikakseen suihkulähteeksi ylennetyn sinisen soutuveneen keskituhdon.  Haikara puolestaan vartioi jatkossa turvekattoisen puuliiterin katolla.  Niin se muistuttaa meitä automatkamme kuvauskohteista, eli haikaroista.

Tupaleluni ovat enemmän elektronisia.  En uskalla pelata tietokoneella saati kännykällä mitään, koska olen niin kova koukahtamaan.  Kerran olen koukahtanut Tetrikseen, toisen kerran Sanajahtiin.  Molemmat koukahtamiseni, paitsi hermostuttivat itseäni ja perhettä, myös rikkoivat  kännykän näppäimistön. Juu ei pelaamista millään härvelillä minulle! 

Minun elektroniset laitteeni ovat punaisia kodinkoneita. Leluiksi ne lasketaan siksi, että niitä hankittaessa ei ole ajateltu niinkään käyttöominaisuuksia kuin väriä ja hauskuutta.  Viimeisin tupaleluhankintani oli punainen elektroninen moppi.  Se kulkee vailla suunnitelmaa ja päämäärää ristiin rastiin siinä tilassa, johon se on laitettu kulkemaan.  Kulkiessaan se kerää pohjaansa tarrattuun pölyliinaan pölyä.  Järjestelmällisyyden puutteen vuoksi laite ei korvaa huolekasta imuroijaa, mutta kyllä se on tämän talon emäntää ketterämpi sohvan alla piipahtaja.

Kun haimme keskimmäisen kanssa eräänä kesäisenä aamupäivänä pihaleluani luhtiaittaa Heinolasta, kysyi keskimmäinen: "Äiti, onks tässä mitään järkeä, ajaa nyt tämmöinen mtka ja maksaakin vielä?!"  Vastasin, että on se sentään ihanaa, kun aina kaikessa ei tarvitse niin järkeä ollakaan.  Terveiset sedälle, joka ulkomaisen ketjun kaupassa elektronista moppia ostaessani koetti todistella, tähän tapaan: "Ei se voi olla hyvä, kun ei edes maksa tuon enempää!"    Tarvitseeko sen nyt niin hyväkään olla - kunhan on hauska!