Sain tehdä keskimmäisen ja Piltin kanssa kesäisen retken Itä-Suomeen ylioppilasjuhliin. Etukäteen jännitin hiukan, kuinka mahtaa Piltti jaksaa istua samana päivänä reilun 300 kilometrin matkan sinne ja takaisin. Muistissa olivat vielä ajat, kun omat lapset olivat osapuilleen Piltin ikäisiä, eikä mikään Rölli-kasetti tai Fröbelin Palikoiden cd riittänyt viihdykkeeksi saati rusinat matkaherkuksi. Vaan sain oppia, että kahteenkymmeneen vuoteen on tapahtunut huimaa kehitystä matkaviihdykkeissä. Keskimmäinen oli perehdyttänyt Pilttiä You Tuben kautta maalaiskylässä todennäköisesti nähtäviin lehmiin. Perehdyttämistä jatkettiin vielä matkalla katsomalla tablettitietokoneelta lehmä- ja possuvideoita. Tablettikone mahdollisti myös mummon viihdytysvuorolla erilaisia aktiviteetteja. Pelasimme muistipeliä, ilmapallojen puhkomispeliä ja katselimme pikkukakkosen eläinklippejä.
Perillä Piltti näki lehmät aivan läheltä. Hän tiesi heti nimetä eläimet lehmiksi, vaikka oli tosiaankin nähnyt niitä vain videopätkissä. Hän ei säikkynyt eläinten suurta kokoa ja osaa nyt kertoa, että lehmä sanoo "muu!"
Paluumatkalla hämmästyin todella. Kaksivuotias Piltti osaa jo asian, jota mummonsa ei hallitse huolimatta viidestäkymmenestä ikävuodestaan. Piltti hahmottaa sanan "kohta". Paluumatkalla Piltille iski harmitus tuossa hiukan ennen Simpelettä. Silloin ei auttanut mikään. Ei sen enempää kirjat, tablettikoneen viihdykeappsit kuin eväskassin pillimehut taikka hedelmäsmoothiet. Vihdoin Imatralle tultaessa hoksasimme kehua kuinka reipas reissulainen Piltti on ollut ja kerroimme, että kohta pysähdymme pitämään taukoa ja syömään jotain. Piltin itku lakkasi heti. "Kohta pääsen pois!" kuului Pilin istuimen suunnasta. Toden totta hämmästyin, enkä ollut uskoa korviani! Piltti jaksoi tuon tiedon varassa vielä kymmenen kilometriä. Tauko Imatralla nakkikorin äärellä helpotti ja matka saattoi taas jatkua. Uusi harmitus uhkasi iskeä suunnilleen kymmenen kilometriä ennen kotia, mutta tieto siitä, että "kohta ollaan kotona" helpotti taas.
Tämä Piltin mummo on todella huono odottaja. Huolimatta siitä, että elämä on monin tavoin yrittänyt yrittänyt opettaa minulle kärsivällisyyttä, olen toivottoman malttamaton ja kaiken pitäisi minun mielestäni tapahtua nyt heti, taikka mieluummin jo eilen. Ihan sama koski odottaminen työasioita taikka kotiasioita, olen surkea odottaja.
Ehkä kerron muutaman esimerkin. Kun käynnistän siivouksen ja odotan puoliskoa kaveriksi isojen mattojen pudisteluun, saan poikkeuksetta vastaukseksi: "Joo, kohta." Puoliskon "kohta" on aivan erisisältöinen kuin minun "kohtani". Puolisko voi sanan "kohta" sanomisen ja todentumisen välissä lukea Loviisan Sanomat ja tehdä puolen tuntia tietokonehommia. Minun mielestäni sanan "kohta" sanomisesta homman toimeenpanoon ei voi kulua kuin kahdesta viiteen minuuttiin. Meillä kaadettiin puita ja niiden oksat koottiin kasaan. Eräästä firmasta luvattiin hakea oksat haketettavaksi. Asian piti tapahtua huomenna, tai joka tapauksessa "kohta", sillä samalla viikolla. Tuosta puheesta on nyt kulunut jo reilu kuukausi. Se ei toden totta ole minun ajattelussani enää "kohta". Hassua, että puolisko tuntuu ymmärtävän aikataulun venymistä ja kehottaa minua olemaan "hurppasematta" asiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti