Olen aloittanut koulunkäyntini Kiteellä 1971 peruskoulussa. Kitee oli peruskoulun kokeilukunta ja siellä oltiin uuden äärellä jo tuolloin. Opettelimme lukemaan Aikamme aapisesta ja kirjoitimme "kaunoja" Näin me kirjoitamme -kirjaan. Matematiikassa meillä oli alkioita ja joukko-oppia, josta aika pian peruskoulun vakiintuessa luovuttiin. 1988 elokuussa aloitin jo valmiina yliopistoputkesta putkahtaneena opettajana työskentelyn peruskouluissa Saaren pitäjässä, Etelä-Karjalassa. Seminaarin käyneet työkaverini päivittelivät: "Että ehdittiin tämäkin nähdä - joku peruskoulun käynyt on jo työelämässä." Siitä pitäen olen katsellut koulua ope-vinkkelistä. Omien lasteni peruskouluvuodet ajoittuvat välille 1994-2012. Voin siis sanoa, että aika lailla tarkkaan ja monelta kantilta olen seurannut peruskoulun kehittymistä vuodesta 1971 aina tähän päivään.
Paljon on koulussa vuosien saatossa muuttunut, mutta maailma koulun ympärillä on muuttunut sitäkin vauhdikkaammin. Nyt oli selkeä uudistamisen tarve ja aika.
Uudistuksessa on paljon hyvää. Tämän ajan lapsiin ei voi enää suhtautua - niin kuin koulukkaisiin suhtauduttiin 1970-luvulla - autoritäärisesti. Lapset eivät myöskään ole pieniä aikuisia, mutta he ansaitsevan kunnioittavan ja arvostavan suhtautumisen - ihan omina itsenään. Kuiva kirja ei välttämättä ole tämän ajan lapselle kiinnostava ja mukaansatempaava oppimateriaali. Toiminnalliset menetelmät ja sähköiset materiaalit ovat tervetulleita nykyiseen koululuokkaan. Erityisopetuksesta tuttuja konsteja kokeilemalla oppimisesta tai pelien ja leikkien kautta oppimisesta tuodaan nyt uudella volyymilla luokkaan kaikkien iloksi. Ryhmätöistä puhuttiin jo 1970-luvulla, mutta asiaan paneudutaan nyt aivan uudella innolla. Johan jokainen aikuinen on omalla kohdallaan oivaltanut, miten tärkeää tiimityö on - sooloilijoita ei työpaikoilla kaivata.
Nyt on hoksattu myös sellainen tosiasia, että oppimista tapahtuu muuallakin kuin luokkahuoneessa. Siksi oppimisen tilanteita järjestetään aiempaa innokkaammin siellä, missä oikeasti tapahtuu. Ajatus sinänsä on hyvä ja oikea, mutta niin kuin aina, uuden käyttöönotossa tapahtuu ylilyöntejäkin. Joissakin kouluissa vanhempainyhdistykset ja opettajat ovat innostuneet teemapäivistä, opintoretkistä ja vierailuista jopa niin, että oppilaat ovat kuulemani mukaan kaipailleet tavallista koulupäivää. Sellaista vanhanaikaista, että ollaan omassa tutussa luokassa ja opiskellaan kirjasta hiljaa omalla paikalla istuen.
Voi hyvinkin olla, että uusi peruskoulu parantaa oppilaiden koulussa viihtymistä. Uskon vakaasti, että se tarjoaa hyviä vaihtoehtoisia tapoja oppia ja yhä useampi saavuttaa näin ollen hyvät tiedot ja taidot. Pari murhetta minulle kuitenkin vielä jää.
Ensimmäinen on lapsiryhmien ikuisuusongelma, kiusaaminen. Viimeisen vuosikymmenen aikana lanseerattu Kiva-ohjelma ei ratkaissut kaikkea, vaikka se ilmitulleisiin ongelmiin kelpo apu onkin. Entäs se kaikki piilossa tapahtuva kiusaaminen? Mitä tehdään silloin, kun kiusaaminen tapahtuu kännykällä tai tietokoneella erilaisilla sivustoilla? Kotona ei välttämättä asiasta tiedetä eikä ehkä ehditä selvitellä, mutta ei se oikein kuulu koulullekaan. Koulussa voidaan toki katsella Kiva-videoita ja raamittaa jo tapahtuneen seurantaa, mutta ongelman kokonaan pois kitkeminen on vaikeaa, koska kiusaaminen muuttaa koko ajan muotoaan ja hakee uusia kanavia. Uskon kuitenkin, että kiusaamisen vastaisessa toiminnassa koulun hengellä ja ilmapiirillä on ratkaiseva merkitys. Koulussa, jossa lapsia kohdellaan arvostavasti ja kunnioittavasti ja jossa aikuistenkaan välillä ei ole jännitteitä, oppilas tuntee olonsa vapautuneeksi ja turvalliseksi. Sellaisessa paikassa ei liene enemmälti polttoainetta kiusaamiselle.
Toinen huoleni on uuden peruskoulun tavoitetaso. Pelkään, että tavoitetaso laskee, kun oppilas asettaa itse tavoitteensa ja työskentelee sitä kohti. Olen siinä mielessä vanhan kansan opettaja, että tavoittelen oppilaitteni kanssa vankkoja lukemisen ja laskemisen taitoja. Rohkenen vaatia opettelua ja harjoittelua taidon saavuttamiseksi. En usko, että tulevaisuudessakaan pärjää pelkällä tabletin repussa kantamisen taidolla. Sillä, että osaa tarvitessaan hakea tiedon netistä. Välineaineet, äidinkieli, matematiikka ja vieraat kielet ovat välttämättömyys myös tiedonhaussa. Näiden osaaminen on varmasti jatkossakin tarpeellista. Välineaineiden opettamiseen tarvitaan osaavia opettajia, ei vain "oppimisen seuraajia" ja "rinnalla kulkijoita".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti