Myönnän olleeni nuorempana aikamoisen äkkipikainen ihminen. Kiihtyvyys nollasta sataan oli hyvä, eikä varmaan jäänyt vastapuoli epätietoiseksi, jos joku asia minua jurppi. Nyt vanhemmiten olen tasaantunut ja oppinut hillitsemään itseäni, hautaamaan harmitukseni ja käyttäytymään asiallisesti. Yleensä.
Viime perjantain hukkareissulla tuntui aika nuorekkaalta. Käämi kärysi meinaan sen verran railakkaasti puoliskon saadessa huonoa kohtelua lääkärireissulla.
Tarina meni näin: Puoliskon terveyttä on tutkittu pitkin talvea. Vaihe vaiheelta ovat tutkimukset edenneet ja kulkeutuneet Loviisasta ensin Kotkaan ja nyt jo Helsinkiin ja Meilahteen saakka. Puolisko oli järjestänyt itsensä vapaaksi työmaalta päästäkseen odotettuun tutkimukseen. Minäkin olin järjestänyt kesäiset pihakiireeni siihen malliin, että pääsin reissulle mukaan. Herätyskello pirisi aamulla anivarhain ja laittauduimme matkaan. Helsingin katutyöt aiheuttivat loppumatkassa pientä tunnelman ja verenpaineen nousua autossa, mutta juuri ajoissa löydettiin reitti Naistenklinikalle ja saatiin autokin parkkiin kävelyetäisyydelle.
Kela-korttitunnistautuminen ei onnistunut. Kaiketi mies Naistenklinikan asiakkaana on sen verran harvinaisempi tapaus. Infosta osattiin kyllä opastaa magneettitutkimusyksikköön ilmoittautumaan. Ilmoittautuminen tehtiin, eikä odotusaulassa turhan kauan tarvinnut odotella, kun puoliskoa jo huudeltiinkin.
Nettitietojen mukaan tutkimus saattaisi kestää jopa oppitunnin verran, mutta puoliskon ääni alkoi kuulua uudelleen odotusaulassa jo muutaman minuutin päästä. Esitiedoista huolimatta puoliskolle oli varattu 60-senttinen tutkimustuubi. Kyllä luulisi jokaisen sairaalatyöntekijän ja aikoja jakavan sihteerikönkin ymmärtävän, että jos esitiedoissa kerrotaan miehen painoksi 140kg, on kuudenkymmenen sentin halkaisijalla olevaan putkeen ahtautuminen sula mahdottomuus. Isompi torvi oli varattu koko päivän, joten meidän ei auttanut muu kuin lähteä tyhjin toimin takaisin. Uusi aika saatiin kolmen viikon päähän.
Ajanvarausihminen ojensi paperilla uuden ajan ja sanoi: "Hyvä!" Silloin kuohahti adrenaliini verenkiertooni. "Ei ole hyvä!" Puolisko luotsasi minut tietysti ulko-ovelle, mutta minähän jatkoin pajatusta autossa: "Järjestimme työpäivämme, ajoimme turhaan 110km sinne ja saman verran takaisin, odotettu tutkimustieto viipyy edelleen eikä mikään selviä, juhannusalusviikolle Kotkaan varatut ajat joudutaan siirtämään nyt nekin..." Onneksi oli tabletti matkassa. Sipoon Söderkullan tienhaaran kohdalla lähti jo reklamaatioviesti Hus:iin. Hyvä, että oli tehty reklamointi helpoksi; lomake löytyi netistä. Iltapäivällä sain jo pahoitteluviestin, joka helpotti edes hiukan. Joku kuunteli harmituksen, vaivautui vastaamaan, eikä vain viitannut kintaalla sattuneelle. Suurin harmitushan todellisuudessa oli se, ettei vaivoille vieläkään saatu selvitystä, vaikka niin oltiin kovasti toivottu ja odotettu.
Kotona muistin, miksi hermostuminen ei kannata. Adrenaliiniryöpsähdys kuluttaa kamalasti energiaa. Voimat olivat pois koko illan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti