Olen aina tykännyt ja nauttinut saduista. Muistan lapsuudessani lukeneeni ainakin H.C. Andersenin sadut, Topeliuksen sadut ja Grimmin veljesten sadut paksuina kokoelmaniteinä. Jo noita paksuja laitoksia ennen olen lukenut Tammen kultaisen kirjaston kirjoja. Niissä oli kauniisti kuvitettuna aina yksi satu kirjassaan.
Saduista on mieleen ja suorastaan selkäytimeen jäänyt monta oppia. Rumasta ankanpoikasesta kasvoikin aikuisena kaunis joutsen. Tuon opin voi liittää kovin moneen muuhunkin kuin kauneuteen. Ihan oppimisen asioista alkaen. Alun vaikeudet saattavat jäädä kasvaessa pois, ja aikuisena voi olla kovinkin osaava ja taitava. Usein muistelen ja joskus jopa siteeraan puoliskolle "Isä tekee aina oikein" -satua. Siinä isännän vaihtokaupat olivat kerta kerralta hupsumpia, mutta emäntä riemuitsi tarinan joka käänteestä. Sadussa lehmä vaihtui lopulta säkilliseen mätiä omenoita ja emäntä vain riemuitsi. Siinä sitä olisi opiksi otettavaa asennetta itse kullakin emäntäihmisellä.
En muista pitäneeni satuja pelottavina. En sittenkään, vaikka piparkakkutalon noita lihotti Hannua tehdäkseen tästä paistin. Pääsihän neuvokas Hannu karkuun! En pelännyt Tuhkimon ilkeää äitipuolta enkä edes sutta, joka söi isoäidin ja Punahilkan. Kaikillehan löytyi sadun lopusta onnellinen käänne ja ratkaisu.
Omille lapsilleni olen lukenut paljon satuja. Lumikki, Tuhkimo, Hannu ja Kerttu, Susi ja porsaat ovat varmasti kaikki saduista tuttuja.
En usko, että omatkaan lapseni ovat satujen käänteitä pelänneet. Uskon, että kun satua kuunnellessa luo itse omat mielikuvansa, eivät kauhutkaan ole kovin kauheita, kun ei niistä ole todellista kokemusta.
Tosin Piltin kanssa on toisin. Piltin perhe asui puolisen vuotta Pohjois-Karjalassa, jolloin luonnollisesti nähtiin toisiamme harvemmin. Piltille osui tv:n lastenohjelmatarjonnasta katsottavaksi Punahilkka-tarinan versio. Hänkös hätääntyi oitis! Silmät suurina hän oli kysynyt äidiltään: "Onko susi syönyt minun mummon!?" Vaikka vanhemmat tietysti vakuuttivat mummon olevan elossa ja terveenä omassa kodissa Loviisassa, jäi lapsen mieleen kaiherrus susien halukkuudesta ihmislihaan. Vähän väliä hän katseli ikkunasta ja pohti, onko lähimetsässä susia ja tulevatko ne syömään mummon tai jonkun muun. Paluumuuttokohdassa Piltti edelleen kyseli susista. Vanhemmat arvelivat pääsevänsä susihuolesta lopullisesti eroon vastaamalla, että sudet jäivät Pohjois-Karjalaan.
Kun keväällä eräänä viikonloppuna mietin, mitä kivaa puuhaisimme Piltin mummolassa käydessä, kurkkasin elokuvatarjontaa. Sinä viikonloppuna tarjolla oli sattumoisin lastenleffa, jossa jokin hahmo uhkasi metsäneläimen mummon henkeä ja metsän väki yhdisti voimansa vihollisen karkottamiseksi. Liian läheltä Punahilkan teemoja mentiin, joten jätimme leffan väliin ja käytiin Maija Mehiläisen leikkipaikassa Lapinjärvellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti