Näin viime yönä unta, että kirjoitin oikein hyvän pakinan aiheesta ”kulttuurinen taustani”. Aamulla muistin siitä pitkät pätkät ja olin unikirjoitukseeni muuten tyytyväinen, mutten saanut liitettyä sitä mihinkään. Unessa aihe tuntui liittyvän aivan päivänpolttaviin teemoihin. Liittyiköhän aihe kuopuksen kanssa keskusteltuihin pakolaisteemoihin? Vai tuliko aihe siitä, että olen syttyruusuja kuistilla värkätessäni katsellut tabletilta yle-Areenan historiadokumentteja. Eilen oli katselussa neuvostovakooja Kerttu Nuortevan kuulustelusta kertova kaksiosainen dramatisoitu dokumentti ja ruotsinsuomalaisista kertova dokumenttisarja. Ehkä olin mielessäni pohtinut kulttuuritaustan vaikutusta ihmisten tekemiin ratkaisuihin. Tottahan se on, että lähtökohdat vaikuttavat siihen, miten maailman hahmottaa, mitä kokee tärkeäksi, mistä saa voimaa jne.
Pohdinpa siis - ihan näin hereillä ollen - omaa kulttuurista taustaani, vaikka tuo määritelmä näin pakinatekstissä kauhean juhlavalta ja tieteelliseltä tuntuukin.
Olen kotoisin Pohjois-Karjalasta. Sieltä, missä Laila Hietamiehen sanoin ”mäeltä näkyy toinen mäki”. Koen sielunmaisemakseni mäkisen maaston, jossa metsät ja pellot vuorottelevat. Olen kotoisin lypsykarjatilalta. Se määrittää ainakin vuorokausi- ja vuosirytmiäni. Kotona käytiin ajoissa nukkumaan ja aikuiset heräsivät aikaisin navettaan. Kesä oli aina kiireisen työnteon aikaa. Niinpä edelleen koen luontevaksi järjestää itseni kesän ajaksi kiireiseksi erilaisilla aika suurilla projekteilla, joihin ei työtalven aikana ole ollut mahdollisuutta.
Kulttuurisia harrastuksia pidettiin kodissani arvossa. Kirjoja luettiin paljon, vaikkakaan kirjan lukemisen vuoksi ei saanut kieltäytyä mistään oikeasta askareesta. Kuorolaulu oli ja on edelleen molempien vanhempieni harrastus. Olen itsekin kokenut kuorolaulun monessa vaiheessa elämääni aivan valtaisan suurena ilon lähteenä. Taas kaihoilen, että löytäisin sopivan kuoron ja vielä tarvittavan ajankin tuolle rakkaalle harrastukselle. Teatteria harrastettiin monin tavoin. Paikallinen nuorisoseura tai kansalaisopiston näytelmäpiiri vetivät näyttämölle niin vanhempiani kuin minuakin. Ammattiteatteria käytiin katsomassa maakuntateatterissa Joensuussa. Karjalainen lausuntaperinne oli lapsuudessani vielä voimissaan. Sain kuulua koko lapsuuteni ja nuoruuteni Kalevan nei’et -nimiseen lausuntaryhmään, joka esitti Kantelettaren runoja juhlissa ja erilaisissa nuorten henkisissä kilpailuissa. Kalevalainen poljento on niin syvällä selkäytimessäni kuin vain olla voi.
Karjalainen ruokaperinne on tärkeä osa kulttuurista taustaani sekin. Karjalanpiirakat ja karjalanpaisti olivat lapsuudessani aina viikonloppuruokaa. Vaikken itse piirakoita paistakaan, erotan ruoalla pyhän arjesta. Sunnuntaisin katetaan kauniimmin ja syödään kokoliharuokaa. Jouluunkin nuo perinneherkut kuuluvat. En osaisi ajatellakaan, ettei joulupöydässämme olisi karjalanpiirakoita ja karjalanpaistia - ihan siinä kinkun ohella. Lipeäkalaa ja lihapullia en ymmärrä kaivata.
Aivan niin kuin 1960-luvun lopulla Ruotsiin muuttaneen suomalaiset yrittivät oman kodin seinien sisäpuolella ylläpitää oman maan perinteitä, aivan samoin meille eri maista muuttaneet pakolaistaustaiset ihmiset koettavat varjella omaa kulttuurista pääomaansa ja aivan samoin meidänkin perheemme pitää kiinni kulttuurisista juuristaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti