Vanhin lapsenlapsistamme, Piltti, on tarinoissaan aivan mainio. Pieniä ihania oivalluksia syntyy tämän tuosta. Näin on varmaan jokaisen mummon ja ukin mielestä omien lastenlasten kohdalla, ymmärrän sen.
Vuosi sitten, Piltin ollessa reilun kahden vuoden vanha, katselimme valokuvia. Piltti tunnisti sieltä kaikki tutut vaivatta. Ukin kohdalla hän nimesi hyvin varmoin äänenpainoin: ”Leissu.” Piltti ei tuolloin vielä osannut sanoa R:ää. Korjasin tietysti, että ukkihan se siinä on. ”M-mm, Leissu!” vakuutti Piltti hymyssä suin nyökytellen ja itseensä tyytyväisenä. Ymmärsimme tosi pian, että kovin usein oli Piltille kerrottu matkatyötä tekevän ukin olevan ”reissussa”. Siitähän lapsi terävästi ja luontevasti koodasi nimeksi ”Reissu”. Senpä jälkeen puolisko on puhunut itsestään Reissu-ukkina.
Tänä kesänä, ollessaan jo muutaman kuukauden päälle kolmen vuoden ikäinen, Piltti kykenee tietysti entistä hauskempiin väläytyksiin. Eräänä päivänä Piltti kertoi tohkeissaan tähän tapaan: ”Teimme oman rannan!” Kyselin tietysti, miten se tehtiin. ”Laitoimme liukumäen uima-altaaseen. Kokosimme trampoliinin.” Pikkuinen muovinen Nalle Puh -liukumäki oli laitettu laskemaan puhallettavaan muoviseen lasten uima-altaaseen ja trampoliinikin oli löytänyt paikkansa siitä lähistöltä. Oma rantahan se silloin on. Voi, miten ihana oivallus! Niin pienestä voi pieni ihminen olla innoissaan ja tohkeissaan. Tuota pienestä ilahtumisen taitoa on onnellisuustutkimuksissa ja naistenlehdissä niin usein mainittu aikuisenkin ihmisen onnellisuuden takeena. Isoja ihmeitä osuu kohdalle harvemmin, kannattaa opetella iloitsemaan pienistä.
Eräänä iltapäivänä Piltti oli luonani leikkimässä ja kohdalle osui ukkossade. Peltikaton alla Rapakiven torpassa ropina oli melkomoinen, koska kuuron mukana tuli reilusti rakeitakin. Pilttiä selvästi jännitti. Ensimmäisten jyrähdysten aikana keskustelimme, mistä on kyse. Kerroin, että kuuma ja kylmä ilma ne siellä vain tappelevat, kumpi niistä voittaa. Kohta kaiken musiikkina kuuleva Piltti pohti, kuka siellä soittaa. Muistutin sanoneeni, että kumpi siellä voittaa. Illalla kotiin mentyään Piltti purki ukkoskuuroasian pois mielestään tekemällä tapahtuneesta räpin, jonka hän esitti kolmivuotiaan uskomattomilla taidoillaan soittaen omaa pientä kitaraansa polvien välissä.
Sain räpistä kännykällä kuvatun videopätkän. Sanoitus meni tähän tapaan: ”Kuka siellä soittaa, ampuu, ukkostaa? Mummolla on rakeita, rakeita. Sataa vettä, rakeita, muuta. Vettä, rakeita, muuta. Mummolla on paljon rakeita. Taivaaltako se tuli?”
Tuossa biisissä kuulin toisinnon Vaarin saari -laulusta. Vaarin saaressahan lauletaan ”muissa saarissa muita, vaan ei honkapuita - meidän vaarin saaressa kasvaa honkapuu.” Ihan kuin Piltti olisi tahtonut lukuisilla toistoilla ”mummolla on paljon rakeita” -kohdasta kertoa, että ”muilla mummoilla muita, mutta meidän mummollapa onkin paljon rakeita.”
Ikuiselle oppimisen ihmettelijälle, eli tälle mummolle, mummolareissun jälkeen kotona vanhemmille laulettu räppi oli muistutus siitä, miten lapsi prosessoi oppimaansa. Kertaaminen auttaa painamaan mieleen ja vanhempien kanssa musisoiden asian käsittely varmaan auttoi hälventämään ukkoskokemukseen liittyvää jännitystä ja pientä pelkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti