Avasin viikonloppuna tietokoneeltani iltapäivälehden etusivun. Silmilleni räpsähti saman tien kaksi aivan järkyttävää uutisotsikkoa. Ne olivat siinä ihan päälletysten. Toinen kertoi, kuinka poliitikko nosti yhtä aikaa sekä kansanedustajan sopeutumiseläkettä että palkkaa. Toinen kertoi ”ideologisesta työttömästä”, joka nostaa korvauksia vuodesta toiseen ja jolla ei ole aikomustakaan mennä töihin.
Olen aivan pöyristynyt tuollaisista väärinkäytöksistä! Kuulostaa siltä, että meillä on meno kuin Kreikassa. Kreikan talouden ajautuessa kriisiin kuulimme kummia uutisia. Kerrottiin, että Kreikassa maksetaan eläkkeitä jo ammoin kuolleille, verovirasto on korruptoitunut ja valtion palkkalistoilla on liki viidesosa maan väestä.
Miten meillä voi nostaa palkkaa ja etuutta yhtä aikaa? Eihän sen pitäisi olla mahdollista. Miten sellaista tohtivat tehdä näkyvät poliitikot? Heidänhän pitäisi olla esimerkkeinä tavalliselle kansalle. Tuollainen julkea ahneus pistää oikein pahemman kerran vihaksi!
Entäs sitten tuo ”ideologinen työttömyys”? Ossin jälkeen heitä on ilmoittautunut lehdistölle useita. On ymmärretty, että tämä on jonkinlainen trendi. Mistä tämä kertoo? Katsovatko ihmiset, että heillä on oikeus jonkinmoiseen ”kansalaispalkkaan”, jota meillä ei virallisesti ole? Ovatko korvaus- ja tukijärjestelmämme liian hyvät, kun ideologisilla syillä on vara jäädä kotiin? Miten nuo ihmiset voivat nostaa itsensä sillä tavoin jalustalle, että he kykenevät sanomaan pokkana: ”tavallinen työ ei ole minua varten”.
Yrittäjäperheessä kasvaneena ja yrittäjän kanssa naimisissa olevana en ymmärrä alkuunkaan tuota jonkun paremman työn kotona odottelua. Jos tavalliset työt eivät ole sopivia, sitten pitää luoda itse itselleen se sopiva ja mielekäs työ ja rakentaa siitä leipäpuu. ”Kyllä tekijälle aina töitä löytyy”, tiedetään Suomessa jo vanhastaan ja näyttää se olevan totta tänäkin päivänä. Tavallisen työn pitää kelvata. Siitä työstä käsin on sitten paljon helpompi ponnistella eteenpäin, kun on jo kiinni jossain työssä ja on näyttöä työhaluista.
Ihmettelen nuorehkoa 30-vuotiasta naista, joka kertoo lehtiuutisessa, ettei ole tehnyt työtä koko aikuisikänään ja lukiokin jäi kesken jo alkumetreillä. Eikö hänellä ollut ketään, joka olisi tukenut ja kannustanut koulunkäyntiin ja opiskeluun oman mielekkään työuran löytämiseksi? Missä olivat koulun keskeytyessä vanhemmat, missä etsivät nuorisotyöntekijät, missä ammatinvalintapsykologit? Meillä on kodin tueksi yhteiskunnallisia rakenteita, joiden tehtävänä on poimia nuori pois syrjäytymisvaarasta, mutta eiväthän nekään tietysti pysty toimimaan ilman nuoren omaa halua ja yhteistyötä.
Olen ylpeä kuopuksestani, joka lähetti viime viikolla kopion pienehkön metallialan yrityksen kanssa tekemästään työsopimuksesta. Yliopistossa opiskeleva tyttäreni haluaa hankkia pikkuisen lisätienestiä ja aikoo jatkossa työskennellä päivän viikossa metallialan yrityksessä viimeistelyhiontaa tehden. "Noin sitä pitää!" ajattelin, kun sain selvitettyä, ettei kyse ollut äkillisestä alanvaihdoksesta. - Tavallinen työ kelpaa ja tekevälle löytyy töitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti