Automyyjänä

Aika monta kertaa olen kertonut ”suakkunan” auton ostamisesta, mutten vielä kertaakaan auton myymisestä. Nyt on siis aika!

Reilu kuukausi sitten iski taas se pahalaisen tauti - se, josta ei selviä ilman turkasen kallista lääkettä, eli uudempaa autoa. Tauti vaatii aina pikaista lääkintää. Aikaa lääkkeen odotteluun ei juuri ole. Kun silmää ja kukkaroa miellyttävä lääke on löydetty, pitää toimia pikimmiten.

Tällä kertaa tauti iski kotimatkalla Euroopasta, koulutyön alkamisen viikolla. Onneksi poikkeuksellisen lievänä versiona, joten reagointiaikaa oli reilut kaksi viikkoa. Elokuun lopulla löytyi sitten lääkkeeksi tutunmerkkinen ferrarinpunainen ja aika vähän ajettu namu, joka - yksinkertaisesti - oli pakko saada.

Kuukauden sisäänajon jälkeen tiesin jo, että namusessa on paljon hyviä ominaisuuksia, mutta jotain toki menetän. Menetys on suorituspuolella. Ymmärrän tietysti ajatella niin, että se mikä suoritusnopeudessa hävitään, se sakkokertymässä voitetaan. Edellinen ”Pasaati” oli meinaan sen verran ”tykki” menopeli että sillä ehti sakkorysään aivan turhan usein. Tällä uudemmalla ja pienimoottorisemmalla Passatilla se ehtiminen on toivoakseni hieman hitaampaa.

Vaan auton myymisestähän lupasin pakista. Siispä aiheeseen: Puolisko kuvasi entisen menopelin joka kulmalta  ja jakoi kuvat alan nettijulkaisuissa. Kuviin hän oheisti tietenkin - ylläripylläri - minun puhelinnumeroni, koska kaikissa papereissa olen autojeni hallitsija. Voi hyvänen aika, mikä kilinä alkoi käsiveskassani tuon ilmoituksen jakamisen jälkeen! Jouduin jakamaan herroille ostajille jonotusnumeroita, jotta ostointoisten kesken säilyi edes jonkinmoinen työ- ja ostorauha.

Asiantuntevasti osasin keskustella ostajakandidaattien kanssa jakopään hihnan vaihdon tarpeesta ja kytkimen kunnosta. Tiesin tehdyt huollot ja osasin kuvailla varustetasoa.

Ensimmäinen ”tosiostaja” oli luvannut tulla lauantaiaamuna. Perjantaina iltapäivällä ostaja kuitenkin soitti ja ilmoitti, että hän olisikin halukas tulemaan saman tien. No, mikäs siinä. Tunnin matkan aikana ehtii toki tyhjentää ja siistiä auton ”säälliseen” kuntoon - joskaan ei puunata ja fixata esittämään muuta kuin mitä on todellisuus. Onni on on pussiton imuri, johon voi imaista sepelin ja lehtiroskat auton pohjalta. Onni on Lihakunnan muovilaatikko, johon voi tyhjentää parkkikiekot, itsepalvelupesulasta annetut ikkunapyyhkeet, kännykkälaturit ja Baltian maiden kartat auton ovitaskuista ja hanskalokerosta. Auto saatiin kuin saatiinkin luovutuskuntoon siinä tunnissa, jonka hakijan matka kesti. Jopa kauppakirja oli valmiiksi tulostettu ja nimiä vailla.

Koeajon jälkeen ostaja oli huolissaan vain siitä, ettei myynti-ilmoituksessa oltu kerrottu kuudennesta vaihteesta, sähköisestä käsijarrusta, parkkitutkasta ja mukaan annettavista omilla vanteilla olevista talvirenkaista. ”Eihän siinä ilmoituksessa kerrottu juuri mitään”. Yhtään ei ollut nokan koputtamista betoniporsaan puraisusta apukuskin puoleisen takaoven alalaidassa. Pienet ruosteläikätkään eivät haitanneet. Ne kaikki oli toki rehdisti kerrottu jo myyntikuvissa.

Helppohan hyvää on myydä. Rahat siirtyivät valvovan silmäni alla ostajan tililtä minun tililleni.  Sinne lähti 328000 kilometriä ajettu auto Korialle kohti uusia seikkailuita.