Leikkikenttä

Meidän piha on ollut seitsemisen kesää meidän perheen ”leikkikenttänä”. Olemme puuhanneet kiviselle mäelle yhtä ja toista. Meillä ei ole ollut apuna pihasuunnittelijaa, ei suuria koneita eikä käytettävissä ole ollut kovin paljon rahaakaan. Luovia ideoita ja kekseliäitä ratkaisuja on puoliskon ideapankista löytynyt sitäkin enemmän.

1990-luvulla puolisko urakoi silloisen puolitoistakaistaisen tienpätkän hirviaidat Loviisan ja Vanhankylän välille. Kun tietä levennettiin moottoritieksi, purettiin toiselta laidalta hirviaita pois ja rakennettiin tien valmistuttua taas uusi aita. Puolisko tunsi semmoista lukkarinrakkautta noita aitatolppia kohtaan, että niitä piti saada meille kuorma-autollinen. Ennen pitkää hirviaitatolpat muokkautuivat jättikokoiseksi pihakeinuksi ja tuulettuvaksi rakoliiteriksi, talon ympärille sepelin ja nurmikon rajaksikin niitä aseteltiin. Ihan viho viimeiset pikku pätkät sain naputella maahan raparperipenkin reunukseksi.

Eräänä juhannuksena muutama vuosi sitten meillä oli vuokralla pikkukaivuri. Puolisko oli päättänyt lunastaa lupauksensa ja järjestää vettä tälle mäelle, jotten minä tarvitse kaihoilla kesämökkiä. Ja kylläpä vai pikkuruinen ”järvihän” Rapakiven tontin reunalle juhannuksen pyhinä muovautui.

Viime kesänä päätettiin tehdä järvelle ”ranta”, eli puinen reunus. Kylläpä siihen taisivat upota ne kiky-leikatut lomarahat ja kokonainen kuukausi työaikaa, mutta komea siitä tuli. Kestopuista reunusta pääsee nyt kiertämään koko järven, yhdellä laitaa on patio riippukeinua varten ja järven päälle voi kaarisillan puolikasta pitkin kiivetä istuskelemaan pikkupenkille. Kaarisilta jäi puolikkaaksi, kun oma tontti loppui, eikä järven takana ole omaa maata, jolle laskeutua. Oli siinä mukana taas yhden lupauksen lunastamistakin. Puolisko oli tullut sanoneeksi, että kyllä hän osaa puolikkaankin kaarisillan tehdä. Se on nyt todistettu.

Eräänä iltana pihaamme tulla pyrähti kaksi pikkuista keijua. Illan matalalta siivilöityvässä auringonvalossa kesämekkoiset, pitkätukkaiset rimppakinttutytöt näyttivät todellakin sadun keijukaisilta. He tulivat kuin leikkikentälle ainakin – purkivat repusta pehmopässit laitumelle ruokailemaan ja läksivät itse tutustumaan paikan leikkimahdollisuuksiin. Altaan reunaa pystyi tosiaan juoksemaan ympäri, kaarisillan puolikkaan penkeiltä pääsi ihastelemaan maisemia ja riippukeinussa oli kiva pötköttää. Sitten sattui silmään takapihan keinu, sekin kokeiltiin. Raparperilaattoja pitkin saattoivat keijukaiset pomppia halunsa mukaan yhdellä tai kahdella jalalla, männynkakkaran näköiset polkulaatat testattiin moneen kertaan nekin. Altaan reunalla oleva sammakkopariskunta siliteltiin ja liiterin kuistin keramiikkalampaat taputeltiin.

Mikäs siinä – saahan täällä leikkiä, kunhan vain varoo molskahtamasta järveen!