Vierivät kivet

Olen jo pitkään ajatellut, että ihmisen on hyvä pitää huoli siitä, että pysyy ”vierivänä kivenä”. Tarkoitan sillä esimerkiksi sitä, että pitää muistaa säilyttää valmius ketteriin muutoksiin, vaikkapa ex tempore -reissuihin. Uskon, että siten on mahdollista - edes jossain määrin - välttää kaavoihin kangistumista ja luutuneita asenteita. Myönnän, että lukujärjestysorientoituneella opettajalla olisi suunnaton kiusaus järjestää muukin elämänsä kalenterin ja lukujärjestyksen muotoon. Rutiinit tuovat turvaa yhtä lailla aikuiselle kuin lapsellekin, tietää opettaja.

Nämä ajatukset mielessäni muutin taas yhden kerran suunnitelmiani ketterästi - vain vartin tuuminnan jälkeen.  Vaihdoin viikonlopulle kaavaillun isomman siivouksen lauantain reissulauantaiksi, kun puolisko semmoista mahdollisuutta perjantaina puolilta päivin lähettämässään viestissä tarjosi. Vuorokauden mittainen rautakauppareissu Tallinnaan oli tosiaan erilaista kuin arkityö taikka kotisiivous.

Vaikutti siltä, että muut 22 tunnin viihderisteilyjä mainostavalle laivalle perjantai-iltana lähteneet, eivät olleet matkalla rautakauppaan. Hyttinaapurimme viihtyivät varmasti luvatulla viihderisteilyllä tosi hyvin, kun eivät malttaneet hiljentyä nukkumaan ennen kuin puoli seitsemän aikaan aamulla, jolloin me jo kyttäilimme kelloa ollaksemme varmasti oikeaan aikaan porttien avautuessa laivasta ulos ajamassa.

Muutaman tunnin maissaolo riitti meille ja palasimme autoinemme ja peräkärryinemme samalle laivalle kotimatkaa varten. Emme käyneet Sadamarketissa, emmekä Super Alkossa, vaan vain kahdessa rautakaupassa.  Sieltäpä olin minäkin löytänyt ”tuliaishankintani”, kottikärryn ja siivousvälineitä -  lattiakuivaimen pesuhuoneeseen sekä pirteän punaisen kaakeliseinän pesimen. Taisi se aiottu siivouspäivä sittenkin kummitella mielessäni – ainakin jossain alitajunnan tasolla.

Hyttinaapurimme näyttivät taas viihtyvän. Meistä noiden viihderisteilijöiden seuraaminen oli varsin viihdyttävää kotimatkan ohjelmaa.

Kotiin tultua sain viestin kuopukselta. Hän oli lähtenyt kahden viikon sairastelun ja viikon toipilasajan  jälkeen ensimmäistä kertaa lenkille. Reitin varresta hän oli löytänyt ison kantarelliryppään ja poiminut herkut talteen. Hän riemuitsi aarteen löytämisestä ja siunuusteli hyviä hoksottimiaan, kun oli ymmärtänyt lähtiessään pakata muovipussin lenkkitakkinsa taskuun. Kuopus kiteytti lähettämänsä kuvan oheen: ”joskus kannattaa astua polulta syrjään”. Olin kuulevinani tuossa oman elämänviisauteni muunnelman. Eivätkö polulta poikkeamiset ja ex tempore -reissut olekin vähän sama asia? Molemmissahan syrjähdetään turvallisesta ja totutusta kaavasta pikkuisen sivuun – ja usein vieläpä ihan onnistuneesti!