Viestinnän vaikeus

”Viisaasti verkossa”, ”Netiketti - netin etiketti” ja ”Työntekijän some-ohjeet” ovat tämän ajan kansalaistaito-opuksia. Ne ovat kaikki ohjeistuksia samaan asiaan eli nettikäyttäytymiseen. Mikä siinä nyt sitten enää voi olla vaikeaa, jos ohjekirjasiakin on lueskeltu - ainakin kursorisesti - kokonaista kolme kappaletta. Vaan, kun vaan sittenkin tuntuu voivan olla hankalaa...

Ennen vanhaan asiat soitettiin puhelimella - ihan äänen kanssa. Silloin kuultiin puolin ja toisin jo äänen sävystä, miltä tuntuu ja miten viesti otetaan vastaan. Saatettiin selittää ja perustella asiaa paremmin, kysyä ja kommentoida sanottua uudelleen ja ymmärtää toinen toisensa tarkoitus.

Nyt asioiden toimittaminen on siirtynyt yhä enemmän sähköiseen ja kirjalliseen muotoon. Se on tietysti siinä mielessä hyvä, että jälkikäteen on mahdollista tarkistaa, mitä ja milloin on sovittu. Erilaiset tarkentavat kysymykset ja lisäselvitykset sen sijaan ovat aikaavievempiä ja asioiden käsittely voi kestää päiväkausia – joka tapauksessa huomattavasti paljon puhelua kauemmin, kun asioista sopimisen sähköpostiketjut kertyvät pitkiksi.

Sosiaalisessa mediassa viestit ovat sähkösanomatyylisen lyhyitä ja niitä täydennetään pikkuruisilla  kuvakkeilla eli hymiöillä.  Jos ei jaksa selata joka väliin sopivaa ja pehmentävää hymiötä, kuulostaa viesteissänsä  kuulemma kömpelöltä ja töksäyttelevältä. Voi ei!

”Iloinen villasukkaryhmä”, positiivisen palautteen ryhmä, kirpparipalstat…  Nuo ovat minun some-maailmaani. En visertele Twitterissä, en jakele kuvia Instagramissa, en kommentoi naamakirjankaan keskustelupalstoilla.  Olen opetellut  myyntipalstojen slangin; ”av”:t, ”yv”:t ja muut ”mmm”:t ovat hallussa. Vaikka unkarin kielen kurssi kansalaisopistossa jäi aikoinaan kesken, on pitkäjännitteisyyteni sentään riittänyt tähän.  Olen siis pyrkinyt tietoisesti välttelemään viestinnän akanvirtoja ja kommunikoinnin karikoita.

Ja voi ei! Muutama päivä sitten ymmärsin, etten sittenkään hallitse edes hymiöviestintää.  Kirpparipalstalla oli nojapyörän ostoilmoitus. Ilmoitukseen oli oheistettu kuva sympaattisesta  omatekoisesta nojapyörästä. Sellaisesta, jossa istutaan huomattavasti polkupyörän satulaa miellyttävämmässä noja-asennossa ja jota poljetaan käsin. Kommentoin kuvaa naurunaama-hymiöllä. Kommenttini liittyi aidon oikeasti, vilpittömästi, vain ja ainoastaan sympaattiseen kuvaan. Saman tien olin kuitenkin saanut yksityisviestin, jossa ilmoituksen jättäjä kyseli loukkaantuneena, mikä ilmoituksessa muka oli naurettavaa? Hän kertoi olevansa sairas ja tarvitsevansa nojapyörän siksi. Hän jopa kyseenalaisti minun ammatillista kompetenssiani tuon hymiön vuoksi. Vastasin välittömästi, etten todellakaan ole millään muotoa tarkoittanut loukata. Mietityttämään ja mielen pohjalle kaihertamaan asia silti jäi.