Malta

Tuolla sanalla on monen mielestä kaksi tarkoitusta. Minä ymmärrän niistä vain sen toisen. ”Malta” on minun kielessäni saarivaltio Välimeressä. Valtio, jossa on asukkaita vajaat puoli miljoonaa ja jonka pääkaupunki on nimeltään Valletta. Naistenlehtitietojen mukaan Samuli Edelmann perheineen asui Maltalla kymmenisen vuotta. Nyttemmin he ovat jo muuttaneet sieltä pois, joten tuttuja siellä ei taida asua. Ainakin takavuosina Maltalla järjestettiin nuorison suosimia englannin kielen kielikursseja. Nuoret matkasivat kesätienesteillään loman lopuksi kielikursseille Maltalle. Maan virallinen kieli on englanti. Muuta en Maltasta tiedä ja jos jotain yrittäisin olla tietävinäni, saattaisi helposti tulla lasketeltua silkkaa valetta.

Koskaan emme ole Maltalla käyneet ja silti puoliskolla on aika usein tapana käyttää tuota sanaa minulle puhuessaan. ”Malta nyt vähän!” hän huikkaa, kun olen jo menossa yhteisiksi suunnitelluille ulkoaskareille, silloin kun hän vasta suunnittelee vaatetusta ja varusteita. Minun mielestäni hommaan ryhdytään heti, kun se on keksitty.  Yleensä pihahommat ovat sen verran raskaita ja likaisiakin, että lykkääminen ei houkuta ja hommien kimpussa ei tee mieli viivytellä. Pesuun menevät vaatteet ja ihmiset, joten sama se onko matkassa suojahousut taikka -rukkaset. Parasta on vain hoitaa homma joutuisasti alta pois!

Malttaa pitäisi puoliskon mielestä silloinkin, kun tehdään kuormaa pakettiautoon. Minustahan homma etenee tekemällä eikä tuumaamalla, mutta tässä joudun myöntämään, että puoliskolla on toki tarkempi tieto. Monesti kuormaan saadaan sopimaan paljon enemmän tavaraa, kun vähän tuumataan ja suunnitellaan, sovitellaan ja järjestellään. Järkevää on tietysti miettiä sekin, missä järjestyksessä kuorma aiotaan purkaa - ja pakataan se sitten sitä mukaa.

”Sie se et malta!” huokaa puolisko, kun hoppuilen laivalla lähtemään autokannelle pariakymmentä minuuttia ennen laivan satamaantuloaikaa. Tottahan se on, että eihän sinne autoon silloin vielä pääse ja ensin saadaan tungeksia ahtaassa hissiaulassa vanhan viinan, hien ja valkosipulin hajussa hyvinkin kymmenen minuuttia odottamassa autokannen ovien avautumista. Sen saman ajan voi toki viettää mukavammin cafeterian pöydässä tabletin äärellä. Mutta entä jos…. Oikeasti en tiedä, minkä vuoksi hoppuilen. Ei minulla ole mitään ajatusta siitä, mitä kurjaa voisi tapahtua, jos en olisi ensimmäisenä autokannen oven kahvassa. Tuskin mistään myöhästyisinkään…

Tottumus on toinen luonto. Pelaan aina aikataulut niin varman päälle, etten myöhästy. Varmaan vuosikymmeniä tehty kylien kaupungin kyläkouluja kiertävä työ on tehnyt ajatteluuni oman osansa. Varaan aikatauluun aina kelivaraa, pelivaraa, eksymisen varaa ja yllätyksen varaa.

Minulle maltti ei ole valttia, vaan puoliskon kehotus ”Malta!” vie minut suoraan ärsytyskynnykselle.