”Kyllä minä niin mieleni pahoitin”

Tuomas Kyrö keksi reilut kymmen vuotta sitten ryhtyä kirjoittamaan Mielensäpahoittajasta. Hän kirjoitti aluksi lyhyitä tekstejä, joita tämä hämäläinen ikämies muka kirjoitti lehtiin. Jutut tulivat koko kansan tietoisuuteen, kun Antti Litja loistavasti eläytyen luki niitä radiossa. Nyt Tuomas Kyrö on kirjoittanut Mielensäpahoittajasta monen monta kirjaa, hänestä on tehty elokuva, tv-sarja ja useita erilaisia teatteriproduktioita. Mielensäpahoittaja, joka alun perin tarkoitti tätä tiettyä kuvitteellista hahmoa on yleistynyt erisnimestä yleisnimeksi ja kaikenlaisia toisen puolesta loukkaantujia nimitetään nykyään mielensäpahoittajiksi. Erityisen paljon mielensäpahoittajia tuntuu olevan liikkeellä erilaisilla sosiaalisen median foorumeilla. Tänä kesänä on ollut erityisen trendikästä pahoittaa mielensä jonkun etnisen ryhmittymän nimen tai kuvan käyttämisestä tuotemerkissä. Eskimo-jäätelöt, Geisha-suklaat, Uncle Ben’s -riisit ja Brunbergin suukot ovat nyt uudistusmielisten huomion keskipisteessä. Tuskin monenkaan tuotemerkin loukkaavuudesta on tultu kysyneeksi asianomaiselta etniseltä ryhmittymältä.

Kukaan ei tietenkään ole omasta mielestään mikään mielensäpahoittaja, sillä eihän se oikeasti kovin imarteleva nimitys ole. Toisia on paljon helpompi nimetä mielensäpahoittajiksi ja sillä lailla ikään kuin vähätellä ja ottaa arvoa pois toisen  sanomalta. Omasta mielestään jokainen on tietysti avarakatseinen ja suvaitsevainen, joviaali ihminen eikä mikään jurottava ja jurnuttava mielensäpahoittaja.

Niin, totta kai, minäkin. Johan sitä nyt opekoulutuksen myötä on kasvanut avarakatseiseksi ja suvaitsevaiseksi ihmiseksi. Ikä on tuonut ymmärtämystä, samoin elämänkokemus ynnä omat lapset ja lapsenlapset…

Vaan kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun lähimarjikkooni tupsahti aivan vieraita poimijoita. Kyllä en ollut valmis aivan neuvottelematta marjikkoani tulokkaille antamaan. Jaan marjikkoni ilman muuta naapuruston lasten ja omien lastenlasten kanssa, mutta aivan vieraille en olisi siitä valmis jakamaan. Toki toisaalta ymmärrän, miten mukavaa on se, että marjojen poimimisen tapa ja kulttuuri on vielä siirtymässä seuraavalle sukupolvelle. Hoksaan kyllä, miten kannustettavaa ja rohkaistavaa onkaan se, että nuoret suomalaiset lähtevät selkäkivun ja nilkan nuljahtamisen uhalla itäuusmaalaiseen metsään keräilemään pienen pieniä marjoja, eivätkä vain odota, että joku toimittaa super food -herkut kotiin. Tiedän senkin, että jokamiehenoikeus takaa meille jokaiselle luvan marjastaa suomalaisissa metsissä. Jokamiehenoikeudellahan minäkin metsättömänä marjastan – aariakaan en mustikkametsää omista.

Tämän ajan trenditermejä on myös ”jakamistalous”. Siinä ajatellaan, että hyödykkeitä voi omistamisen sijasta jakaa, lainata tai vuokrata. Mitä muuta metsämarjojen poiminen on kuin jakamistaloutta? Jaamme suomalaismetsissä kasvavaa yhteistä hyvää poimimalla herkut talteen. Siihen meillä kaikilla on oikeus niin kauan kuin emme toimillamme aiheuta metsille vahinkoa roskaamalla tai häiritse kenenkään kotirauhaa tulemalla pihoille.

Tästä jakamisen mahdollisuudesta minua muistutti lapsenlapsista vanhin. Voi, miten paljon lapsissa asuu viisautta!  Minä - varsinainen mielenipahoittaja - olin harmistunut aivan turhasta; jakamistalous ja jokamiehenoikeus rulettavat!