"Vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään”

J.H. Erkon riimittelemässä joululaulussa etenevät sanat otsikon tapaan keskellä laulun kolmatta säkeistöä. Ensimmäisessä säkeistössä joulua on verrattu kesään ja kolmannessa joulusta innostuminen ja siihen liittyvä hyvä mieli rinnastetaan lapsen leikkiin. ”No onkos tullut kesä nyt talven keskelle?…” ”Jo vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään…”

Ihan piti joululaulua veisata keskellä kesää, kun yllätin itseni nuortumasta ja leikkimästä kuin aika monta vuosikymmentä nuoremmat ainakin. Kyllä kesällä – sen valolla, sen auringonpaisteella ja sen lämmöllä – on ihmeellinen voima ja mahti!

Olimme luvanneet lapsenlapsille kesäretken. Monen sattuman summana – eikä vähiten Datšan sijainnin vuoksi – retkikohteeksi valikoitui Punkaharjun Kesämaa. Ukille ja mummolle kohde oli hämärästi tuttu kolmenkymmenen vuoden takaa, lapsille kokemus kesäisestä puuhamaasta oli ensimmäinen ikinä. Retkipäivään varauduttiin huolella; varattiin eväät ja tarkkailtiin säätietoja paitsi netistä, myös etanoiden sarvista. Paikalle osuttiin varmasti kesän ihan parhaana päivänä – ja kunnollisten eväiden kanssa.

Vesipedoista vanhempi otti puuhapaikan heti haltuunsa ja aloitti vesiliukumäistä nautiskelun saman tien, kun portista sisään pääsi – olihan hän toki tutustunut paikkaan nettikuvia katsellen. Kuvista tutun krokotiililiukumäen nähdessään tyttö pinkaisi juoksuun. Toinen retkeläinen olikin suuresta ennakkohypetyksestä huolimatta – ja aika lailla yllättäen – hieman varautuneempi. Hän meinasi hyytyä jo taaperoiden matalaan altaaseen. Vesiliukumäen lähtöpaikalle saattaminen ja sisaren esimerkki eivät tuntuneet riittävän rohkaisuksi. Pienen tuumailun jälkeen oli mummon kaivettava kassin pohjalta omatkin uikkarit ja lähdettävä vesiliukuun apulaskijaksi. Sylityksin laskiessa ei meitä kumpaakaan jännittänyt yhtään ja vesiriemusta päästiin nauttimaan ihan täysillä. Mäkeä juoksujalkaa ylös ja veden vauhdittamana alas mentiin tuntikausia - ja alastuloissa hihkuttiin asiaankuuluvan iloisesti.

Ei siinä mummo muistanut varoa polveaan. Sitä, joka edellisellä viikolla oli vaivannut aika lailla, ja jota oli pitänyt lepuuttaa öisin vallan koholla tyynyn päällä. Siis sitä oikeanpuoleista, jossa jo hetken luulin olevan vettä, kun se oli ihan silmin nähden suurempi kuin vasen polvi, joka ei sekään toki ole mikään luupolvi. Polvet eivät Kesämaassa todellakaan vaivanneet laisinkaan, vaan olivat niin vetreät ja toimivat kuin olla saattaa. Ilmeisesti ”vesi vanhin voitehista” toimii myös ulkoisena voiteena voideltuna! Kaiken lisäksi tuntui tämän ajan muotitermi, ”kehopositiivisuus”, tilapäisesti tavoittaneen mummon tuona päivänä. Enhän muistanut yhtään nolostella kilojani, miettiä mahamakkaroitani, tahi kauhistella paksuja jalkojani. Hemmetin hyvin toimivat jalathan ne ovat, mahamakkarat litistyivät uikkarin alle, eikä vesiliukutuubi ollut yhtään ahdas – joten eihän nolosteluun ollutkaan kerrassaan mitään aihetta. Leikkiin ja riemuun rynnistin ihan yhtä isolla innolla kuin nuoremmatkin. Kun katselin ympärilleni, näin nuoria isiä ja äitejä saattamassa lapsiaan ja laskemassa sylityksin pienten kanssa. Muita mummoja tai ukkeja en liukumäistä tunnistanut. Mitä silloin voi muuta, kuin tuntea itsensä – jos nyt aivan lapselliseksi – niin ainakin nuorekkaaksi!