Lapsena lukemissani saduissa esiintyi aika usein aarrearkku.
Sellainen kuperakantinen puuaski metallivahvikkein. Lapsena aarrearkku kuulosti
jännittävältä ja salaperäiseltä jutulta. Aarre saattoi olla löydettävissä
sateenkaaren päästä, yksinäiseltä saarelta, hylätystä talosta tai joskus jopa laivan
hylystä. Ei lapsi osannut ajatella, ettei sateenkaaren päähän taida onnistua
kävelemään ja että yksinäisiä saariakin lienee lopulta aika harvassa – kuka
sinne sitä paitsi silloin olisi aarteen piilottanut. Autiotalot ja laivanhylyt
ovat nekin aika tavoittamattomia. Satujen aarrearkussa oli aina kultaa,
timantteja, koruja tai rahaa. Lapsen mieltä kiehtoi ajatus aarteen löytämisestä
ja omistamisesta. Voi, jos olisikin koruaarre, jota ihailla! Todellisuudessa
sellaista aarrearkkua taitaa olla kovin harvalla. Lienevätköhän edes Ruotsin
tai Iso-Britannian kuningattarien koruaarteet heidän omiansa – eivätköhän
valtiot omistane ne korut, joita kuningattaret saavat käyttää?
Nyt aikuisena ymmärrän muutenkin toisin. Ei aarteen tarvitse
olla kultaa taikka koruja. Eihän niillä tavallisen ihmisen elämässä lopulta
kovin paljon ole käyttöä. Raha toki olisi käyttökelpoista, mutta normaali
kuukausiannos sitäkin riittää normaalin elämän perustarpeisiin. Ei aarretta
tarvitse välttämättä kaivaa ylös piilostaan, sen voi myös kerätä, poimia,
hillota tai säilöä.
Minulla on aivan varmasti aarrearkku. Se on valkoinen ja sen
kyljessä lukee Electrolux. En säilytä aarrearkussani koruja. Kalevalakoruni pärjäävät
vallan hyvin omissa pahvisissa rasioissaan. Ei siellä rahaakaan ole, sillä
vähät rahani kulkevat aika nopsaan tililtä kiertoon – ”eivät ehdi tehdä pesää”,
kuten Pohjois-Karjalassa sanottaisiin. Eivät rahani silloin tarvitse arkkua
pesäkseen. Kaiken omistamani kullan jaksan kantaa sormissani. Minun aarrearkkuni
sisältää lähinnä metsän antimia ja siellähän meillä suomalaisilla varsinainen
aarre onkin.
Pakastearkussani on herrojen herkkua, eli hirvenlihaa, jota
on ainoastaan säästele vaan silloin tällöin myös valmistan sunnuntairuoaksi.
Pakastimessani on myös ”metsien kultaa” eli kantarelleja, ”hopeaa” herkkutattien
muodossa ja ”pronssiksi” määrittelemiäni suppilovahveroita, joita olen itse
poiminut ja säilönyt talven piirakka- ja soositarpeiksi. Marjaherkkuja –
metsien jalokiviä - aarrearkustani löytyy monta lajia. Marjojen aateliin
lukeutuvat metsävadelmat, joita olen taas muutamana viime vuonna onnistunut
löytämään. Ne ovat sellaisia rubiineja, ettei niitä mustikoiden joukkoon
tarvitse laittaa kovinkaan monta, kun piiraassa tai keitossa on jo aivan
kuningattarellinen maku. Sinne aateliin kuuluvat itseoikeutettuina myös lakat.
Niitäkin löytyy, vaikken ikinä ole lakkasuolla käynyt. Lakkakakkuhan juhlistaa
juhlan kuin juhlan ja lakkahillolla höystäen vaniljajäätelöstäkin sukeutuu
ylhäinen herkku. Arkisia mustikoita
aarrearkustani löytyy totta kai runsaasti. Tuo kotimainen superfoodi on talvivarastojen
perusta – pirtelöiden, marjakeittojen ja -piirakoiden raaka-aine.
Puutarhamansikoitakin aarrearkussa on, vaikka parhaitahan mansikat ovat kesällä
suoraan tilalta haettuina. Talvella pakastimesta sulatetut marjat lössähtävät
ikävästi, mutta tuovat toki kesän maun kielelle.
Nyt on paras aika täyttää aarrearkkua ja päästä nauttimaan sen
antimista tulevan talven aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti