Kaksi vuotta etäkoulusta

Silloin kaksi vuotta sitten keväällä, kun Suomen kouluissa päätettiin palata lähiopetukseen toukokuun kahdeksi viimeiseksi viikoksi, käytiin oppilaiden ja opettajien kodeissa melkoista tunnemylläkkää.  Mietittiin, onko mitään järkeä lähteä kahdeksi viikoksi joukkoihin riskeeraamaan, kun juuri on kesälomakin vastassa.  Pohdittiin, miten kouluun kokoontuminen olisi nyt turvallista, kun ei se ollut sitä kaksi kuukautta aiemmin. Nyt kahden vuoden jälkeen tuntuu siltä - ja onhan se jo myönnettykin - että koulujen sulkeminen oli ylilyönti.  Nyt ajallisen matkan päästä näen suuren arvon niillä toukokuun kahdella viimeisellä lähiviikolla.  Saimme tavata kaikki lapset ja lähteä lomalle “normaalitilanteesta”.  Aivan varmasti se helpotti syksyn aloitusta ja rauhoitti kaikkien mieliä.

Esimerkiksi Iso-Britanniassa lapset olivat koulusta pois yhtä soittoa liki puoli vuotta, eikä se varmasti ollut kenenkään kannalta eikä millään muotoa hyvä ratkaisu.  Lisäksi siellä on myöhemminkin toteutettu koulusulkuja.

Silloin keväällä 2020 kiersi sosiaalisessa mediassa jonkun koiranleuan kirjoittama tekstinpätkä, jossa vähän karrikoiden tuotiin julki asiantuntijoiden silloisia näkemyksiä tähän tapaan: “Korona ei tartu koulussa.  Jos se nyt tarttuukin, niin ei se ainakaan tartu eteenpäin. Ja jos se nyt tarttuu eteenpäinkin, niin ei siitä ainakaan mitään epidemiaa synny.  Ja jos nyt tulisi epidemiakin, niin...”

Nyt koulua on käyty lähiopetuksessa kaksi täyttä pandemiavuotta.  Olemme saaneet rokotukset tautia vastaan ja oppineet elämään taudin kanssa.  Poissaoloja on toki ollut huomattavasti aiempaa enemmän - niin lapsilla kuin aikuisilla - mutta ainakin on ollut selvää, milloin kuuluu jäädä kotiin.  Heti, kun oireita on. Aivan turhaan onkin ennen koronavuosia tultu töihin flunssaisina selitellen “kun ei ole kuumetta...”

Kolmesta rokotteesta, ahkerasta käsienpesusta ja tunnollisesta maskin käytöstä huolimatta tavoitti tauti kahden vuoden lähikontaktityön jälkeen viimein minutkin. Ihan oli topakka tauti kaikilla mausteilla.  Paitsi, että makuaistin muutoksia taikka puutoksia minulla ei ilmennyt. Oireenmukaista hoitoa osasin itselleni antaa.  Teetä ja hunajaa kului ja päiväkausia kului nojatuolissa makuuasennossa Netflixiä tuijotellen.  Pelkkä ruoanlaitto nosti hien pintaan vielä kuudentena tautipäivänä. Öiksi eristin itseni vierashuoneeseen nukkumaan, mutta päivisin hengittelin puoliskon kanssa samaa tupailmaa.  Puolisko ei saanut tartuntaa.  Voisin jatkaa tuon koiranleuan juttua väittämällä, että korona ei tartu kotona - ainakaan päivällä.