”Ussein kun sattuu, niin tottuu” – vai tottuuko sittenkään?

 

 

Ennen sattumuksia päiviteltiin usein sanoen, että aina sattuu ja tapahtuu… Joku toinen saattoi siihen viisastella, että jos usein sattuu, niin siihen tottuu. Sattuneesta syystä nämä sanonnat ovat olleet tänä kesänä mielessä.

 

Ensin rikkoutui se meidän parempi auto, kaunis punainen Passat. Rikkoutuikin mokoma niin pahasti, ettei korjaaminen 3000-4000 euron kustannusarviolla tuntunut mielekkäältä. Myytiin auto korjaustaitoiselle omatoimiremppaajalle ja päätettiin pärjätä puoliskon kanssa jatkossa yhdellä yhteisellä Volvolla.

 

Kuluneella viikolla hurautin Kesälahdella kauppaan, niin kuin melkein joka päivä. Ja pam! Etukulmaan tulla rysähti valkoinen pakettiauto suoraan parkkiruudusta. Tovin vapinan jälkeen kömmin autosta ulos ja kuikuilin pakettiautoon ja tunnistin kuskin. Kysäisin sävyisästi: ”Miten sie tuolla tavalla ruudusta läksit?” Tuttava vastasi, ettei tiedä, mutta syy on ilman muuta hänen – ”ja vakuutukset ovat kunnossa, joten Kaskosta menee.” Eihän siinä mitä. Puolisko tuumasi ”Täällä voi törmätä tuttuihin tai tuttu voi törmätä sinuun.” Ilman suurta draamaa asia on kulkeutumassa vakuutusyhtiön ja kolarikorjaamon rattaissa ja auton kulma saataneen suorittua.

 

Vaan ei siinä vielä koko kesän sattumukset laisinkaan! Kesäkuun alussa sairastin korvatulehduksen. Korva jäi sen jäljiltä lukkoon. Ei aukene haukottelemalla, ei nenästä kiinni pitäen ja puhaltaen, ei sitten millään tempulla. Kertaalleen olen jo korvalääkärinkin pakeilla käynyt. Lääkäri antoi vielä pientä toivoa, mutta jutteli jo siitä mahdollisuudesta, että korvatulehdus saattoi viedä kuulon myötämöisin. Parahdin töissä kuuloakin tarvitsevani ja lääkäri lohdutteli, että heiltä löytyy kyllä kuulolaitteita, jos niin tarvitaan.

 

Nivelrikko pahalainen ei tainnut tyytyä syömään rustoa vain polvesta. Tänä kesänä tuntuu kipein nivel olevankin vasen olkapää. Yöt ovat muuttuneet kovin levottomiksi, sillä entinen nukkuma-asentoni vasemmalla kyljellä, on nykyään kovin kivulloinen ja vaatii välitöntä asennonvaihtoa. Yöt menevät piehtaroidessa kyljeltä toiselle, selälle, vatsalle…

 

Entä se tottuminen? Ehkä sen verran tottuu, ettei jaksa nähdä kaikessa suurta draamaa, mutta kyllä kai joka juttu sentään oikeuttaa vielä ruikuttamaan?