Mummolassa

Olemme olleet jo 27 vuotta äidin ja isän rooleissa, joten uudet roolit ukkina ja mummona olivat oikein tervetulleet. Osittain jo puhummekin toisistamme ukkina ja mummona. Monessa toimimme kuin ukki ja mummo ainakin. Kaikki kömpelyydet ja näkemisen tai kuulemisen vaivat nyt ainakin laitetaan siihen piikkiin.

Omien lasten kanssa olemme pärjänneet vuorollamme yksinkin. Lapsenlapsen kanssa meitä täytyy joka tilanteessa olla kaksi. Jotenkin se vastuu vieraasta lapsesta on niin käsittämättömän paljon suurempi, että kahdet silmät korvat ja kädet ehdottomasti tarvitaan. Jos lapsenlapsen kanssa jää yksin, niin siinähän ei kykene samalla edes teekupillista juomaan saati pyykkikonetta täyttämään. Kaikki huomio ja aika menee pienestä huolehtimiseen ja pienen ihmisen alun seuraamiseen. Ilmeitä ja touhuja on niin paljon!

Hassua, miten paljon kaikkea on täytynyt hankkia jopa mummolaan, vaikkei lapsenlapsi sentään täällä asu. Kolmen ensimmäisen kuukauden aikana on käynyt ehkä kuusi kertaa ja ollut noilla käynneillään yön yli vain kolmesti. Mutta mummolassakin on lapsenlasta varten vaunut ja pinnasänky. Oli kaunis mobilekin pienen katseenvangitsijaksi, mutta se lähti perheen matkaan, koska sellaista ihanuutta ei ollut kuulemma kotonakaan.

Pinnasängyn kokoaminen oli hupaisaa. Mummon polvet ja lonkka olivat keväiseen tapaan pehmytkudosreuman runtelemat, jäykät ja kivuliaat. Sänkyä kootessa mummo jäi jotenkin loukkuun sängyn kehikon sisään. Sängyn paloja oli tarvinnut kannatella ja ruuvien kiertäjä oli tarvinnut tilan sängyn ulkopuolella. Miten raihnainen mummo pääsee pois pohjattomasta pinnasängystä. Vauhtitilaa ei ole korkeushyppysuoritusta varten ja lyhyillä säärillä ei noin vain reunan yli astuta. Ali oli ryömittävä, vaikka polveen ja lonkkaan kuinka sattui. Tuntui ihan mummolta.

Miksiköhän muuten aina puhutaan mummolasta eikä esim. ukkilasta? Meillä ukki oli ennen kolmen kuukauden vierastusvaihetta käynyt lapsenlapsen luona selkeästi kaksi ratkaisevaa visiittiä enemmän kuin mummo. Viime visiitillään lapsenlapsi vierasti mummoa, muttei ukkia. Voi miten surkeaa ja lohdutonta olikaan vierastusitku. Alahuuli alkoi väpättää silmälasipäisen mummon tullessa näkyviin. Parku alkoi saman tien. Siinä ei auttanut ruoka, ei keinutuoli, ei hyssytys – ei edes päivän kohokohdaksi tiedetty vannakylpy ankkojen kanssa. Kun mummo oli pelottava, niin mummohan sitten oli pelottava. Kahden ison itkun verran mummoa vierastettiin, kunnes hän sitten kai alkoi näyttää hämärästi tutulta. Vielä vaunu-unelta herätessä tosin tuli pieni alahuulen väpätys ikään kuin ilmaisemaan: ”äitiä odotin, mutta mummo tuli!”

Kaikki temput siinä vierastuskohdassa tosiaan kokeiltiin. Mummo otti jopa silmälasit päästä pois, ettei nyt ainakaan niitä tarvitsisi pienen kauhistella. Siinäpä sitten oltiinkin pulassa, kun samalla oltiin lasta pukemassa. Mummo ei nähnyt edes, oliko vaatteessa nappeja vai neppareita – saati että olisi nähnyt askarrella niitä kiinni. No, ukki apuun! Eipä nähnyt ukki vaatteessa kuulemma mitään kiinnipitimiä. Hän taivutteli vuorostaan taskustaan silmälasit nenälleen ja näki sitten pienen pienet helmenmuotoiset napit, jotka askarteli kiinni pikkuruisiin reikiin jättikokoisilla käsillään. Yhdessä selvittiin siitäkin.