Kännyköiden luvattu (?) maa

Minun perheessäni kaikki eivät osaa käyttää kännyköitään niin kuin minä toivoisin. Jaa - ja miksikö minun toiveillani muka olisi väliä? No siksi, että koko 5-henkisen perheen puhelinlaskun kooste tulee minulle. Ja eikö se tässäkin liene vähän siihen tapaan, että ”kenen leipää sen syöt, sen lauluja laulat”. Tai edellistä hieman mukaellen vaikka tähän tapaan: ”kenen laskuun soitat, sen mieliksi soitat”.

Heti alkuun on kyllä sanottava, ettei kukaan soittele maksullisiin ennustajapalveluihin eikä tilaile tavaroita tai palveluita kännykkälaskuunsa. Jokainen pysyy puhelinpakettinsa raameissa. Rahasta ei ole tällä kertaa kyse. Ongelmana on kai lähinnä se, mihin ja kenen tarpeeseen kukin puhelintaan käyttää.

Esikoinen viestii harvoin. Sehän on aika ymmärrettävää, kun asumme samassa huushollissa ja olemme töissäkin samassa paikassa. Suurimman osan asioista voi toimittaa ihan suusanallisesti. Esikoinen tietää, että aikatauluista myöhästymisistä on tärkeää ilmoittaa minulle. Olen nopea hätääntymään ja mielikuvitukseni ehtii jo puolessa tunnissa tuottaa vähintään puolen tusinaa erilaista vaihtoehtoa siitä, mitä hurjaa myöhästyjälle onkaan voinut tässä ajassa tapahtua. Koska meillä on samantyyppinen työ ymmärrämme toistemme viestit lähes puolesta sanasta. Esikoisen tiistainen viesti ”Tulen vaatekaupan kautta. Pöksyt pettivät pelissä.” kertoi minulle selkokielellä, mitä työmaalla oli tapahtunut ja että ruoalla ei ole kiire, koska kauppareissu ottaa oman aikansa.

Keskimmäinen käyttää puhelintaan tiedottamiseen ja neuvon kysymiseen. Kontakteja minun suuntaani on vauvaperheestä näin ollen useita päivässä. Puhelut tai viestit ovat lyhyitä täsmäkontakteja tyyliin: ”Vauva oppi kääntymään selältä kyljelle!” tai ”Raekuuro yllätti ja nyt on auton katto täynnä pieniä lommoja. Mitä teen?” Tykkään keskimmäisen viesteistä. Olen jatkuvasti tietoinen, että Haminassa ollaan hengissä ja terveenä. Pieniin kysymyksiin kykenen usein antamaan jonkin sortin toimintaohjeen. Ainakin keksin, minne voi soittaa ja kysyä jos ei minulta neuvoa löydykään.

Kuopus ei turhia soittele. Aina hän ei edes vastaa puhelimeensa. Myöhemmin saatu selitys voi olla ”Mä olin just syömässä.” tai ”Kirjoitin just yhtä esseetä.” Huonoja selityksiä minusta. Hätääntymistaipumukseeni viitaten minusta olisi parempi vastata edes sen verran, että sovittaisiin, koska voi soittaa. Vaan kun hätä on suuri, on se Helsingissä asuvan kuopuksenkin lähin apu Loviisassa asuva äiti. Eikö se siitä kerro, että varttia vaille 4 aamuyöllä tulee kännykkään aivan tuntemattomasta numerosta viesti: ”Voitko lukita mun liittymän, mun puhelin on pöllitty. Kiitos!” Hetken unenpöpperössä ihmettelyn jälkeen sitä tunnistaa kuopuksen kirjoitustyylin ja hoksaa senkin, että viesti tuli tietysti jonkun kaverin puhelimesta. Miten sitä nyt varastetusta luurista viestisikään! Mikäs siinä muu auttaa kuin kaivaa silmälasit ja etsiä Saunalahden asiakaspalvelun numero ja sulkea liittymä, ettei kukaan tuntematon vaan tilaa laskuuni taksia tai pizzaa tai ennustusta.

Vaan puolisko se on hankalista hankalin. Hän käyttää puhelinta reissun päällä ollessaankin toden totta vain omaan tarpeeseensa eikä lainkaan muista ajatella hätääntyvää eukkoaan kotosalla. Muutamankin huonounisen yön olen viettänyt sillä välin kun toinen on nukkunut sikiunta matkatöissä maailmalla. Puoliskoa ei toden totta saa kiinni silloin, kun minulla olisi hätä tai huoli, mutta yllättäen hän kyllä edellyttää (tai on tottunut liian hyvälle), että hänelle vastataan heti, kun hänellä on asiaa.

Kouluttaminen on siis kesken.