perjantai 25. toukokuuta 2018

Kaks pientä jalkaa




En pidä itseäni erityisen uskonnollisena taikka hartaana ihmisena, mutta luterilaisen kodin kasvatus kulkee mukana kaikessa - jonkinlaisenaarjen pohjavireenä”. Se näkyy ja kuuluu lauluina, sanontoina ja omantunnon äänenäYleensä en pysty sanomaan, tuleeko jokin ajatus taikka toimintamalli kotikasvatuksesta, koulutuksesta, pyhäkoulusta vaiko omasta eettisestä pohdinnasta. Eikä sillä varmaan ole mitään väliäkään. Kaikki tuo tausta on muokkautunut osaksi minua. 


Tänä aamuna alkoi päässäni soida laulunpätkä. Varsinainen pikkuruinen korvamatonenTunnistin, että kyseessä oli pyhäkoululaulu kaukaa lapsuudesta, liki viidenkymmenen vuoden takaaLaulu ei alkanut alusta, vaan jostain aamun tilanteeseen paremmin sopivasta riimin kohdasta. ”…kaks pientä jalkaa sun poluillesi…” Muistilokeroita kaivelemalla ja hyräilemällä sain mieleeni muutaman muun säkeen, mutta en onnistunut saamaan edes googlesta esille koko laulua. Ehkä laulu ei ollut kovin yleinen, eikä elä enääTänä aamuna olin tosiaan erityisen iloinen jaloistani 


Pari päivää sitten olin kokeilemassa minulle uutta lajia, sisäkiipeilyä. Innostuin siitä kovasti ja aion ilman muuta mennä toistekin. Laji oli vähän yllättäen minulle oikein sopiva. Monipuolisesti kehoa liikuttava, Ilman kalliita varusteita ja kursseja opittavissa. Siinä ei sittenkään tarvittu välttämättä pitkiä, ulottuvia raajoja, vaan pikemminkin voimaa ja jäntevyyttä. Riemuitsin vahvoista käsistäni ja jaloistani. Tuumasin hämmästelijöille, että kaikki se ”fylliylläni ei olekaan läskiä, vaan minulla todellakin on  myös lihakset 


No, viimeinen alastulo nyt ei onnistunut aivan tyylipuhtaasti. En ehtinyt suunnitella, miten pudottautuisin seinältä hallitusti alas, vaan putosin paksulle patjalle oikean jalkani päälle. Putosin vahingossa niin, että varpaat taittuivat jalkaterän alle. Aineksia tuossarojahduksessaolisi varmaan ollut pahempaankin kuin jalkaterän venähdykseen 


Vaikka eilinen olikin vaivalloinen ja paikoin tuskallinenkin päivä, ymmärsin olleeni onnekas. Kuulun ymmärtääkseni ikäni, sukupuoleni ja maidottoman ruokavalioni vuoksi osteoporoosin riskiryhmään, mutta minulla tuntuukin olevan varsin tiheät ja vahvat luut. Kun oma massani (painoindeksi yli 30) rojahtaa jalkaterän päälle, ovat kaikki rakenteet takuulla kovilla. Mutta mitään ei sittenkään ole katki, poikki, murtunut taikka rikki. Sain huomata, että joustoa ja venymiskykyä nivelsiteissä ja lihaksissa löytyy vielä. Tietenkin on myönnettävä, että myös pehmeällä putoamisalustalla oli oma merkittävä osuutensa. 


Yhden päivän tuska ja kepin kanssa liikkumisen vaiva tuntuu jo tänään kääntyvän tervehtymisen suuntaan. Kantapäähän kärsii jo varata, vaikkei varvaskävely vielä onnistukaan. 


Mitä muuta voi olla kuin onnellinen kahdesta pienestä jalastansa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti