Neljä vuodenaikaa

Taas se tapahtui. Ystäväni ja tuttavani työmaalla ja facebookissa innostuivat raportoimaan keväthavainnoistaan. Ystävät ja tuttavat ovat aika lailla ikäisiäni ja kuuluvat siis enimmäkseen ikäluokkaan 50+.  Vaikka suurin osa heistä on nähnyt ainakin viisikymmentä kevättä, kevään tulo ilahduttaa ja kohahduttaa aina.

Kylmän ja lumisen talven jälkeen hämmästeltiin nopeaa kevään tuloa, odotettiin kiurua, peipposta ja pääskystä, raportoitiin ensimmäiset perhoshavainnot, kuvattiin vuokot ja  hiirenkorvat sekä tuoksuteltiin kevään tuoksua. Minulle kevään tuoksuista voimallisin taitaa olla ensimmäisen ruohonleikkuun jälkeinen tuoksu. Tuoksukoktail, jossa tuoreen ruohon tuoksuun sekoittuu ripaus bensanhajua. Tuota tuoksua odotan, ja ensimmäisen ruohonleikkuun jälkeen istun aina hyvän tovin kuistilla nauttimassa varmasta kevään merkistä. Tämän kevään ensimmäistä ruohonleikkuulenkkiä lykkiessäni mietin, miten onnekkaita me tosiaan olemmekin, kun meillä on tämä vuodenaikojen vaihtelu. Saamme aina innostua uudesta sesongista.

Hiirenkorvien kasvettua oikeiksi lehdiksi riehaannumme kukkeasta kesästä. Lämpimistä uimavesistä, grillaamisesta, mökkeilystä, torikahveista, kesätapahtumista, ulkona olemisesta ja kenties ihan vain siitä, että ihmisiä näkee taas kotiensa ulkopuolella. 

Syksyn saapuessa olemme lopen kyllästyneitä ruohonleikkuuseen ja kesäkukkien nyppimiseen sekä grilliruokaan. Haluamme aloittaa uuden sesongin samoilemalla sieni- ja marjametsissä ja lenkkeilemällä kesän jäätelö- ja grilliruokakiloja pois. Aloitamme ainakin kaksi uutta harrastusta ja linnoittaudumme sisälle takkojemme ympärille.

Talven tullen hihkumme riemusta nähdessämme ensilumen. Kaivamme esille kelkat ja sukset. Varustaudumme lisälumen tuloon lumikolan ja -lingon kanssa. Illat ovat uskomattoman pitkiä. On aikaa käsitöille, tv-sarjoille ja rompsunluvulle.

Ja sitten koittaa taas uusi ihme. Kevät ja sen innoittamat kevätkylvöt, istutukset ynnä muut askareet.

Virolainen tuttavani ihmetteli muutama vuosi sitten suomalaisten pihanlaittointoa. Hän tuumi tähän tapaan: ”Miksi laittaa pihaa, kun siitä voi nauttia vain niin pienen osan vuotta. Suurimman osan vuodesta suomalaiset ovat kuitenkin sisällä.” Jäin jotenkin sanattomaksi, sillä periaatteessahan tuttavani on oikeassa. Suomalaisen piha on nautittavassa kunnossa suunnilleen neljä kuukautta vuodesta, joten on ehkä kohtuullista kysyä, onko pihapuuhissa järkeä. Mutta toisaalta voisi heittää vastakysymyksen, tarvitseeko kaikessa aina niin järkeä ollakaan? Eikö riitä, että on iloa? Aikoinaan meillä Pohjois-Karjalassa saatettiin tuumata jostain vähemmän tärkeästä puuhasta lakonisesti: ”onpahan senkin ajan poissa muusta pahanteosta.” Eikö pihapuuhien motivoinniksi minimissään riitä jo tuo, että on pois muusta pahanteosta.  Ja lopultakin, kaunis kesäpiha on ison ilon aihe.